Porinaa

Ah, mikä syysilta. Kynttilät, ahdistus, yksinäisyys, kirjat, siivoton kämppä. Päivän vitamiiniporetablettini porisee vesilasissa, uskon vitamiinien voimaan. Taisin aamulla nakata yhden lasin jo nassuun, ja otan nyt vaarallisen yliannostuksen uskaltautumalla juomaan toisen. Se on hyvää, melkein kuin Jaffaa joisi.

Olen jättänyt kaikki pillerit pois mitä vielä tuossa vuosi sitten söin. Mielialalääkkeet jäivät tasan vuosi sitten ja rauhoittaviin en ole tarvinut uutta reseptiä sitten vuodenvaihteen jälkeen. Jaa että meneekö hyvin? Liiankin. Aivan liikaa tässä ehtii jo keskittyä tavallisten ihmisten tavallisiin ongelmiin. Raha-asioihin, asumiskuvioihin. Ihmissuhteisiin. Masentuneena sai mönkiä omassa pilkkopimeässä maailmassaan kun ei paljo jaksanu mitään miettiä. Silloin tuntui, että onpa raskasta. No nyt se vasta raskasta onkin! Pitäis tiskata, pestä pyykkii, siivota muutoinkin, vaihtaa asuntoa, vekslata opintojen kans, tehdä sitä ja tätä. Nyt ei ole enää mitään syytä olla luistamatta näistä. Tiedän, että selviydyn niistä ja se vituttaa.

Olen nyt paljon yksin kun työt loppuivat ja mies on maailmalla. Käyn kavereiden kanssa jonkin verran ulkona, mutta tänään todellisuus iski vasten kasvoja; liikaa vapaa-aikaa, liikaa hiljaisuutta, liikaa olemista. Nyt en haluaisi joutua kahden ajatusteni kanssa. Odotan terapiaa, että pääsisin puhumaan jollekin. Kamalaa tämä yksin oleminen, ennen rakastin sitä.

Yritän jatkaa menestyksekästä yliopistouraani.