Yösyöpöttelyä

Onpas ollut hiljainen kausi. Jotain olen varmasti tännekin kirjoittanut ja jotain olen terapeutille kitissyt. Nyt on varmaan vain tällainen ajanjakso... Ei ole puhuttavaa ja valitettavaa arkielämästä, jutut on suhteellisen hyvin balanssissa. Jospa tämän hiljaisen kauden jälkeen tulisi minullekin rohkeutta alkaa käsitellä niitä asioita jotka ovat johtaneet masennukseen... että oppisin tuntemaan omaa psykodynamiikkaani. Tuntuu ihan mukavalta koke olevansa nyt vahvempi kuin ennen. 

Mutta alkaako taas yksi uneton kausi... Aina välillä kärsin siitä, että en saa unta ennen klo 5 aamulla, ja sitten olen totaalisen seis pari päivää. Nyt kyllä on viikonlopun epäsäännöllinen rytmi ollut osatekijänä tässä sekoilussa. Nälkäkin vähän olisi, joten pitää kai mennä kaivelemaan jääkaapin kätköistä naposteltavaa.

Nyt sitten pohdintaa terapiasuhteesta... Olen miettinyt sitä miten terapiasuhteessa pääsee pitemmän päälle omat vuorovaikutustavat ja kiintymyssuhteet näkyville... Kun terapiassa "pitäisi" puhua syvällisiä ja intiimejä asioita, niin jollain tapaa sekin kertoo omasta pystyvyydestä että tekeekö sitä vai ei. Kenestäpä muusta ottaisin esimerkin kuin itsestäni, en ole muiden terapiaa päässyt seuraamaan. Minä puhun yleensä vain pinnallisia ja helppoja asioita - en halua kaataa terapeutille vaikeuksiani ainakaan liikaa koska silloin olisi pelkonani se, että se tulkitaan avuntarpeeksi ja -pyynnöksi. (Minun on -ainakin ollut- vaikea pyytää apua muilta, pienissäkin asioissa.) En katso häntä silmiin, kökötän tiukasti sohvannurkassa "tiiviinä" pikku pakettina. Oikeastaan haluaisin vain kuulla hänen äänensä... ja monesti minun on vaikea ottaa hänen reaktiotaan vastaan - en kommentoi hänen kommenttejaan. Helpointa ja luonnollisinta minulle olisi vain puhua itsekseni (mutta kuitenkin niin että joku kuulee) eikä antautua vuorovaikutukseen. Mitä tämä kertoo minusta? Olen ollut täsmälleen samanlainen vanhempieni kanssa - vuorovaikutus ja tunteet ovat olleet kiusallisia ja teennäisiä. Miehille olen voinut puhua, jossain määrin. En kuitenkaan kaikesta, niistä oikeasti suurista asioista jotka ovat olleet ongelmien taustalla. Omat vanhemmat ovat jääneet etäisiksi ja käsitykseni heistä on se, että he eivät ole kyenneet vastaamaan lapsen turvallisuuden tarpeisiin. En siis hae tukea toisista ihmisistä vaikka se olisi minulle luonnollista.

Pidän ihmeellisenä sitä, että terapeutti on ihminen joka voi todella kuunnella kaiken ja vastata minun sanomaani - hän ottaa sen todesta, ei naura tai masenna tai vähättele. Ehkä oppisin siirtämään sen kokemuksen ja odotuksen myös muihin ihmissuhteisiin. Kiitos äiti ja isä kun näitte niin paljon vaivaa siihen että annoitte hyväksi katsomanne lahjan - ampua jo etukäteen kaikki odotukset elämän suhteen alas ettei vain tarvitsisi pettyä. Kiitos siitä lahjasta. Onhan se parempi, että turvalliset ja rakastavat vanhemmat ovat ne, jotka kertovat että mitään ei kannata odottaa, mihinkään ei kannata uskoa - ettei vain tarvitsisi huomata sitä itse. Jospa voisin sanoa heille, että en ole pettynyt siihen mitä elämä ja maailma on tarjonnut, olen pettynyt heidän pelkoonsa.

Aina tämä näyttää menevän tähän, vanhempien parjaamiseen. Enää en oikeasti jaksa olla kovinkaan vihainen... ainakaan tällä hetkellä. Minulla on niin paljon muuta omassa elämässäni, että ei nyt ehdi miettiä vanhoja. Tosin tämäkin tunnetila taitaa välillä vaihdella, mutta se on normaalia. Pääsääntöisesti kaikki menee mainiosti. Olen hahmotellut päässäni viime vuosia, ja tunnistan selvästi viime vuoden olleen se jolloin aloin toipua masennuksesta - otin vastuuta ja jopa pienimuotoisia riskejä tehdäkseni elämälleni edes jotain. Masennuslääkkeet toivat silloin jotain parannusta olotilaan... mieli alkoi olla virkeämpi vaikka väsyin helposti edelleen. Viime vuonna alkoi olla jo jotain perspektiiviä tulevaan, ja silloin oli välillä myös tarpeellista miettiä sitä. Nyt ei ole sitä tarvetta, koska olen niin paljon... enemmän oma itseni... niin hassulta kuin se kuulostaakin, että koen minuuteni pysyvän kasassa ilman jatkuvaa identiteetti- ja elämänkulunpohdintaa. Pienet asiat eivät hetkauta minäkuvaani, en koe olevani paska ihminen jos teen jonkun mokan tai paskan asian. Voin ajatella, että oho ai tällasta tänään...Tämä vuosi on ollut sitten kai "normaalia".... Tunteiden käsittelyn puolelta, olen huomannut mikä ero on olla masentunut ja masentunut hetkellisesti jostain tapahtumasta johtuen. Minulla vuosia kestänyt masennus oli pureutunut koko persoonaani. Kaikki ahdisti, nykyhetkeä piti päästä pakoon niinkuin menneisyyttäkin.

Siksi haluan katsoa auringonnousua torilla tai missä tahansa muualla - koska nykyisyys on paras hetki enkä tahdo missata elämääni enää.