On uskallettava

Viime ajat ovat menneet erittäin sekavissa tunnelmissa. Hylkäämistrauma on aktivoitunut, ja toivon voivani viedä sen terapiaan. Ettei kosketus siihen osaan taas häviä. 

Toisaalta. Tänään, tai oikeastaan jo eilen, huomasin että oli hyvä hetki. Ajatukset ja tunteet eivät jyllänneet samalla tavalla, tuntui neutraalilta. Tai voiko se tuntua neutraalilta, jos on sattunut ensin valtavasti ja sitten kipu ja tuska hellittää? Se on helpotusta, epäuskoa siitä että on edelleen siinä, mutta kipu on poissa. Hämmästelin hetken aikaa, että uskallanko tunnostella kehoani ja sisintäni... päätin, että uskallan. Jos tuska iskee takaisin 5 sekunnin kuluttua, niin sitten se iskee. Mutta juuri tällä silmänräpäyksellä ei satu. Se oli ehkä oivallus, joka johti vielä parempaan oloon.

Aiemmin kriiseissäni olen tottunut siihen, että koko ajan vain odotan milloin kaikki kauheus iskee takaisin kahta kovempaa. Jännitys ja odottaminen ovat provosoineet varmasti sitä lisää. Nyt keskityin siihen miltä sillä hetkellä tuntui. Ajattelin, että saa tuntua ihan hyvältä.

Nämä äänet päässä ovat jänniä. Hahmotan ne selkeämmin kuin aiemmin. En enää ajattele, että välttämättä juuri minä olisin paha, epäonnistunut, tyhmä tai häpeällinen. En siinä määrin kuin ennen. Ne ovat ääniä menneisyydestä, ehkä osaan kuunnella niitä ja ymmärtää paremmin niiden tarkoituksen. Syntyperää on vaikea ehkä yksin paikantaa, mutta toivon saavani siihen apua terapiasta. Mutta jollain tapaa olen alkanut erottaa niitä itsestäni. 

Pyhitän viikonlopun itseni tarkkailulle ja dokumentoinnille. Jäljitän osiani. En tiedä kuinka se on järjellä mahdollista, pitäisi saada myös ne tunteet esiin. Itkin käsittämättömän paljon viikonloppuna ja alkuviikosta, siis jotain käsittämätöntä tuskaitkua. Mutta samalla kun päiväpeittoon tuli kyynel-, kuola- ja räkäjäämiä, tunsin että vittu tämä tekee hyvää. Tämä itku. Ja sen jälkeen on ollut noususuhdannetta.