En ole ennen pelännyt yksinäisyyttä, en ole potenut sitä. Tietoisesti. Olen pelännyt sitä hetkeä kun jään yksin. Nyt pelkään, olen ahdistunut. Olen yksin ja se tuntuu niin kurjalle. Edelleen pohdin sitä kaiken pelastavaa ja muuttavaa rakkautta. En ymmärrä sitä, en ole koskaan kokenut sitä.
Kunpa aikuinen pitäisi huolta päivittäisistä rutiineista, tekisi sen mikä on hyväksi lapsille. Antaisi surra silloin kun surettaa. Mutta miten tämän jäytävän hylkäämisen kokemuksen saisi häviämään? Olen keskellä kriisiä, josta en selviä ainakaan voittajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti