En ole aiemmin pohtinut sen tarkemmin miksi minun on vaikeaa ja ahdistavaa palata synnyinkaupunkiini. Sinne matkustaminen vain tuntuu pahalta. Toisaalta seuraan paikallislehdestä erinäisiä asioita. Joku kosketus säilyy. Mutta se pienuus ja ahdasmielisyys ahdistaa. Nyt mietin, että siellä tuli jäätyä vaille niin monesta, siitä nuoruudesta erityisesti. Jollain tapaa se kummittelee minulle edelleen, kun ajelen niitä pikkukatuja ja poikkean muutamassa hassussa kaupassa. Siihen keskustanäkymään kiteytyy kaikki. Jokin ääni sanoo, että olisin voinut olla täällä hyväksytty ja nähty, porukkaan mukaan otettu. Mutta en ollut. Olin erilainen (ainakin omassa päässäni) ja koulukiusattu, jollain asteella. Eristetty. Eristynyt. Kylmät väreet menevät selkää pitkin, kun näen sen rakennuksen jossa oli tapana olla kokouksia. Karmivaa. Nyt se on tyhjillään.
En voisi koskaan kuvitella palaavani sinne minkään ikäisenä. Ellen koe jotain psykoottista olotilaa, jossa on pakko alkaa toistaa lapsuuden traumoja.
Mieliala vaihtelee. Eilen oli helpompaa, tänään iltapäivällä vaikeaa kun tulin kaupungilta kotiin. Tämä yksinäisyys... Tuleeko siihen koskaan muutosta, pystynkö siihen?
Olen hieman edistynyt omien "äänieni" kartoittamisessa. Kokoan pientä kollaasia eri värisille lapuille niiden käymistä keskusteluista, ja tulokset ovat ihan mielenkiintoisia. Olen aiemminkin tiedostanut, että päässäni on "ääniä", mutta nyt niiden noustessa taas pintaan tartuin niihin tiukemmalla otteella. Kun kirjoitan ne eri väreillä ylös tai merkitsen lapuilla, ne hahmottuvat ja siinä myös samalla "kesyyntyvät". Ne ovat ääniä, kommentteja, sanoja, tunteita, väitteitä. Ne eivät ole totuus.
En jaksa niihin ehkä enää tänään paneutua. Olen väsynyt, ja yritän mennä ajoissa nukkumaan ennen kuin olo menee yliväsymyksen puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti