Elämänkehä

Aloin nyt miettiä hetken ryvettyäni itsesäälisessä paskassa, että pitäisikö tässä kenties vieläkin - jos vaan mahdollista - pienentää omia ympyröitään vai päinvastoin hakeutua enemmän ihmisten seuraan? Kun toisaalta olen haaveillut pitkästä aikaa bileistä ja illanistujaisista, baareilusta. Ehkä kokeilen sitä tässä jossain kohtaa kevättä, siedätän itseäni ja tarkkailen miten käyttäydyn ja suhtaudun ihmisten parissa olemiseen. Aina voin paeta kotiin, vaikka se yksin ja hiljaiseen kotiin tuleminen kirpaiseekin. Ja vieläpä siihen samaan kotiin, johon en saa enää häntä. Koskaan. Tämä koti on menettänyt jotain.

En voi sille mitään, että ajattelen näin. Tämä ajattelutapa on osa minua. Näen asiat sen valossa, mitä ei tule enää koskaan olemaan. Koska sitä, mitä tulee olemaan, on mahdotonta ennustaa. 

Mutta niihin ympyröihin. En todella tiedä mikä strategia olisi onnistunein. Olen kehitellyt kaikkea pientä kivaa, millä pitää ajatukset poissa, mutta kuinka pitkälle ne tulevat kantamaan. Aika parantaa jossain mielessä. Ehkä minulle ei tee hyvää sulkeutuminen, se on sitä mitä olen aina tehnyt. Jos löytäisin rauhan sisältäni, minua ei heilauttelisi niin paljon se miten muut eivät ymmärrä ja tule vastaan. En hakisi seesteisyyttä, rauhaa tai onnellisuutta muista ihmistä sinällään, vain ja ainoastaan seuraa. En sielunpeiliä tai kumppania. Koska sisimmässäni ne ongelmat ovat, eivät muissa ihmisissä.

Tästä puhuimme terapiassa, tavallaan. Minä en ole sisäistänyt rauhoittavaa vanhempaa (äitiä, puhui terapeutti). Siksi haen sitä muista ihmisistä. Oma lisätulkintani on se, että en kuitenkaan uskalla kovin usein uusiin suhteisiin koska pelkään liikaa, joten ne ihmiset ovat ennemmin etäällä kuin tosi asiassa elämässäni mukana. 

Tuntuu vain siltä, että elämä pettää jälleen. Vaikka tiedän, että ilman kaiken maailman yhteensattumia voisin jatkaa terapiassa kerran viikossa, niin tunnetasolla se on sitä, että minut hylätään. Terapeuttia ei kiinnosta, hän ei välitä. Mutta ehkä kykenen kirjoittamaan siitä, ja puhumaan ensi kerralla. 

Oikea iltapala ei ole suklaakeksit. Tuntuu hyvältä, että voin repsahtaa ja syödä herkkuja, koska se ei jää päälle. Olen syöynyt tänään suklaata ja keksejä, mutta olo on todella nälkäinen ja ällö. En jatka huomenna. En vain jaksanut tehdä iltapalaa. Tämä vaikuttanee yöuniinkin, mutta en jaksa nyt välittää. Olen ollut jo parikin kuukautta hyvissä väleissä syömisen ja ruoan kanssa, en ahmi. Jotain fiksattavaa on vielä ruokarytmien kanssa enkä muista juoda vettä tarpeeksi, mutta tärkein on että ahmiminen ja roskaruoan puputtaminen on loppunut. Eli joku hyvä asia elämässä: minä voin päättää mitä syön, minä vaikutan elämääni. Ei, en usko että tästä kehkeytyy ongelmaa ja syömisen liiallista kontrollointia, tai että koittaisin sen avulla hallita muutoin ikäviä asioita ja tunteita. Tällä hetkellä tämä terveellisesti syöminen tuntuu siltä, että välitän itsestäni. Kun malttaisi nukkuakin.