Miksi ihmiset ovat puhki ja uupuneita ja kaikkensa antaneita terapian jälkeen? Herättää kateutta minussa. Minä en ole. Minä käyn raportoimassa, ja puhumassa sellaisia tällaista-terapiassa-kai-kuuluu-puhua- juttuja. Entä jos minusta ei koskaan tulekaan sellaista, joka puhuisi terapiassa. Se vain jollain tapaa tuntuu luonnottomalta. En tiedä miksi.
Onko tämä terapisuhde jälleen yksi esimerkki siitä miten tuhlaan elämääni väärien ihmisten kanssa? Niiden, jotka eivät ole minulle niitä oikeita? Jos terapeuttikin on minulle väärä ihminen, mutta en vain vielä voi tietää sitä täysin varmuudella koska en ole myöskään kokenut muunlaista terapiasuhdetta, lyhytterapiaa lukuunottamatta, enkä muista siitä mitään.
Jollain tavalla terapeutti muistuttaa minua siitä, miten olen yrittänyt elämäni aikana tuntea kaikkea sellaista mitä en oikeasti tunne, olla jotain sellaista mitä en ole. Yritän ajatella terapiasta ja terapeutista myönteisesti, mutta se on vaikeaa. Asiasta tulisi puhua, mutta miten voin puhua kun en haluaisi. Tietenkin tämä käyntien harvuus vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu hetkittäin että olisin valmis vain lopettamaan. Odotan terapiaa kyllä, mutta silti en odota. Siellä iskee se tunne, etten halua tätä. En halua, että terapeutti osoittaa myötätuntoa, että hän "hyökkää" heti olemaan empaattinen, selittämään ja myötäelämään. Siinä on jotain vastenmielistä minulle. Se tuntuu teennäiseltä, ulkoaopetellulta, näin-sen-kuuluu-sanoa- tyyppisiltä vuorosanoilta. En voi sille mitään. Minulle ei välity tunne siitä, että terapeutti välittää aidosti minusta. Ja syytä sille en tiedä. Onko se jotain hänessä, minussa vai meidän välillämme, en tiedä.
Olen kateellinen niille, jotka odottavat pääsevänsä terapiaan itkemään ja vuodattamaan tunteitaan, asioitaan, kertomaan edistymisestään, tekemään uusia oivalluksia. Minä en tiedä enää mikä minua tässä elämässä kannattelee, kun terapia ei enää voi olla sitä pinnallista, rutiininomaisesti hoidettua suorittamista, sen aika on kai mennyt. Ensimmäiset vuodet se oli sitä, minä olin sellainen. Nyt, haluaisin olla muuta, jotain aitoa. Ja se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi lopettaa paskan puhuminen terapiassa, ja suosiolla lopettaa jos en muuhun pysty. Syystä tai toisesta olen kykenemätön puhumiseen. Ainakin tälle ihmiselle. Enkä tiedä nähdäkö se jonkunlaisena transferenssi-ilmiönä vai merkkinä jostain "oikeasta" ongelmasta ja sopimattomuudesta toisillemme.
Muistuttaako terapeutti sinua jostain sellaisesta ihmisestä, joka mahdollisesti on aiheuttanut traumoja sinulle? Voisiko taustalla siis olla jokin tällainen ajatusmalli ja siksi vaikeus luottaa/ajatus näennäisestä myötätunnosta? Onko kyse terapeutista itsestään ja teidän välisestä suhteesta vai pystyisitkö yhdistämään tämän kenties johonkin toiseen henkilöön, joka ei kuulu terapiasuhteeseen?
VastaaPoistaNiin, hyviä ja olennaisia kysymyksiä. Ehkä tällä hetkellä olen taipuvainen uskomaan siihen että koen terapeutin olevan samanlainen kuin "muut". Muut eli mieleni yleistämät ihmiset, "kaikki". "Kukaan ei ymmärrä".
PoistaEn silti voi olla täysin varma onko tuo tunne heijastusta ja sisältäni tulevaan, vai eikö terapeuttia todella kiinnosta. Tai ehkäpä, tai KUN, hän on erilainen ihminen kuin minä, ei hän välttämättä tee automaattisesti asioita samalla tavalla kuin minä. Ehkä oivalsin nyt sen, että hänen tapansa ei välttämättä kerro siitä mitä hän tuntee. Voi hän välittääkin, vaikka puhuu ja selittää paljon, mutta kun minä koen tarvitsevani enemmän aikaa ja tilaa. Kyse voi siis olla kommunikaation vääristymästäkin. Minä en saa sanottua mitä tarvitsen.
Sinällään terapeutti ei kai muistuta kenestäkään ihmisestä. Toki ajattelen äitiäni, joskus olen kavahtanut terapeutin aavistuksen verran terävää kommenttia ja ajatellut että saakohan se raivarit kuten äiti. Välillä kyllä olen tulkitsevinani, että terapeutti on hieman kärsimätön suhteeni.