Olen aika ekspertti suunnittelemaan kaikenlaista. Niiden suunnitelmien toteuttajana olen vain kehnonlainen, aloittelija. Jostain jää aina kiinni tai roikkumaan.
Yhtäkkiä mieleeni palautui kuinka paljon suunnittelin kotoa muuttoa yläasteiässä. Toki olin pikkuvanha, kuvittelin osaavani ja pärjääväni. Ja miksi en olisi niin tehnytkin, tosin etten olisi osannut ja pärjännyt niissä olennaisissa asioissa (oman kaveripiirin ja identiteetin ja terveen vastuuntunnon rakentamisessa). Mutta päällisin puolin olisin porskutellut menemään verbaalisten kykyjeni ja valmiiden käsikirjoitusten voimalla.
Tämä oli siis päällimmäinen, muiden näkemä minä. Ulkokerros. Joka tomerasti touhusi ja puuhasi, mutta jolla jäi tärkeitä taitoja kehittymättä. Koska vanhemmat. Koska usko. Koska pelko ja ulkomaailman vaarat. Koska vaaralliset tunteet. Koska kadotus. Koska väistämätön, omanikäisten turmelevuus. Jep. Valmiit skriptit elämälle, valmiit mielipiteet, valmiit maailmankatsomukset.
Paitsi että ei se mennyt niin. Olisin ollut varmasti ihan pirun ahdistunut, jos olisin tiennyt sellaista olotilaa tai sanaa edes olevan. Masentunut myös. Mutta eihän meillä sellaista. Kaikki on hyvin uskovaisilla joo. Ja jos jotain ikävää tunsi, se piti rukoilla pois. Kiittämätön. Nöyristele. Kiellä tunteesi ja arvosi.
Joku pimeään komeroon sullottu osa on tuntenut tuota. Se osa on potkinut minua haaveilemaan aina paremmasta, hienosta, upeammasta, rikkaammasta ja onnellisemmasta elämästä. Olen ollut 20 vuotta kahlehdittuna vanhempien asuttamaan "kotiin", jossa en saanut kasvaa omaksi itsekseni. Kaipasin sieltä pois. Suunnittelin kaiken niin hyvin, yksityiskohtia myöten. Nyt vasta ymmärrän, minun on täytynyt tehdä niin että kestän.
Vanhemmat eivät päästäneet. Tietenkään. Koska ei alaikäinen vain voi pärjätä. Koska hyvä, lakiuskovainen vanhempi ei vain päästä lastaan. Kuinka se kertookaan siitä, miten vähän vanhemmat minusta tiesivät ja miten tunsivat. Kaikista vähiten he tiesivät, että nimenomaan he olivat se vahingoittava tekijä, jonka takia käyn nyt terapiassa. Ja miksi seuraan ja kuuntelen kateellisena terveiden ihmisten elämää; millaista lapsuutta ja nuoruutta he ovat eläneet. Ja kuinka he ovat saaneet kasvaa aikuisiksi esittämättä mitään, vain kokemalla asiat. Meillä kasvatusmetodeihin kuului olettamus järkevyydestä. Tyhmyys ei ollut sallittua, se oli epäkypsää. Niin... ihmisillä on tapana olla epäkypsiä koska he ovat lapsia ja nuoria. Ei niitä ikävaiheita voi verrata aikuisuuteen.
Ja jälleen. Aivan loistava päivä fiilisten puolesta, vaikka viime yönä sain nukuttua alle 6 tuntia. Syynä bentsot. Ne vain tekevät elämästä parempaa. Raukeus, rauhallisuus. Tai ehkä se on vain lumevaikutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti