Pieniä eroja

Olen tässä lähimenneisyydessä joutunut kohdakkain monien erojen kanssa. Ihmiset vain... eroaa. Sellaisetkin, joista ei sitä millään olisi voinut uskoa. Ja ne pysyvät yhdessä, joiden kattilanjaosta menisi lyömään vetoa. Onnellisuus ei siis kaiketi ole pintaa, vaan se on jossain syvemmällä.

Olemme koomisia hahmoja, me ihmiset. Käymme tietyt kaavat, koodit ja roolileikit läpi kun tapaamme uuden ihmisen. Joskus sattuu niin onnekkaasti, että tunteekin jotain aitoa - kiinnostus ja juttelu ei olekaan teeskenneltyä. Ehkä inhoan ihmisten seuraa sen vuoksi, että suurin osa sosiaalisista tilanteista on jollain tapaa... feikkiä. Osaan näytellä kiinnostunutta ja kohteliasta, ehkä oikeasti olenkin sitä, mutta päässäni pyörii aina ajatus siitä miten vieraantunut tunne siitä tuleekaan. Ehkä minun olisi syytä pysytellä vain läheisten ja mukaviksi havaitsemieni ihmisten kanssa. Niiden joiden seurassa viihtyy ja joista välittää. 

Ero. Se on paskaa, ja silti se tuo jotain hyvääkin elämään. En muista yhtään eroa, josta olisi ollut vain negatiivisia seurauksia. Paitsi ensimmäinen, mutta se ei varmaan ollut varsinaisesti eron syytä, että alkoi mennä helevetin huonosti. Se olisi ollut edessä joka tapauksessa. Paitsi... minkälaista elämäni olisi nyt, jos olisimme pysyneet yhdessä? Olisimme tottuneet toisiimme (vielä enemmän), hyväksyneet että emme nyt niin kovin rakasta mutta onpa ainakin joku jonka kanssa ottaa asuntolaina ja tehdä lapset. Olisin ja olisimme olleet pari lisää, jolle asiat vain tapahtuvat kun niin ne ovat tapahtuneet vanhemmillemme ja heidän vanhemmilleen. Arki kulkisi ja päivät seuraisivat toisiaan, nyt olisi ihan ok, kokonaisuutta kun on vaikea hahmottaa. Olisimme tavallaan tyytyväisiä, että pääsisimme siihen mitä on totuttu pitämään saavutuksena ja merkkinä pärjäämisestä: avioliitto ja vanhemmuus. Missä vaiheessa alkaisin hajoilla? Ehkä vasta kun lapset olisivat isompia, vauva- ja taaperoaika menisi kuin sumussa kun lapsia pitäisi tehdä kaksi parin vuoden välein ja ehkä kolmas sitten vielä jos on vara. Ja onhan vara, koska otettaisiin lainaa. Siinä sitä olisin, aviovaimo ja äiti. Kaksi asiaa, mitä en ole koskaan halunnut. Ok, voin varmasti mennä naimisiin ja ok, voin hankkia lapsia, ne eivät ole ongelma. En vain halua kokea sitä roolin painetta, en halua "ulkoistua" ja vieraantua omasta elämästäni ja että asiat vain tapahtuvat ilman, että koen itse olevani läsnä valitsemassa.

Ehkä olen katsonut vierestä liikaa ihmisiä, jotka vain kulkevat eteenpäin tekemättä havaintoja elämästään. Minä haluaisin saada jokaisesta päivästä jotain mukaani, en tiedä kaipaako kukaan samaa. En jaksa arkea, en tylsyyttä, en harmautta, en ilottomuutta. Missä olette te ihmiset, jotka koette samoin? Ja sitten... tässä kaiken "kamppailun" keskellä huomaan, että ajatukseni eivät ole sen persoonallisempia kuin muidenkaan. Yksilöllisyyskin häviää massaan, kun se on tarpeeksi suuri.

Edellinen rusina-avautuminen tapahtui muuten mielentilassa, jossa koin olevani jälleen sairas. En depressiivisesti, kuten mainitsin, vaan ajatukseni olivat sairaat, erikoiset. Ajatukseni ovat välillä... sopimattomia, ei-normin mukaisia. Jopa epäluuloisia. Kuvittelen pahoja asioita, salaliittoja (yksilöiden välisiä), pelkään että joku tietää ajatukseni. Toisaalta tiedän sen, että en ole psykoottinen tai edes sen piirteinen kuitenkaan pohjimmiltani (vaikka pelkään sitä), koska oireet johtuvat traumoista, aivopesusta, sopimattomista teoista. En ole niistä puhunut tässä yhteydessä, ja harkitsen tarkkaan tulenko puhumaankaan. Menneisyydessä on joskus asioita, joita ei haluaisi tavoittaa.