Yhteydet puuttuvat

Noita varjoja, joita olen joskus moodeiksi kai kutsunut, taitaa olla enemmän kuin yksi. Nyt eniten läsnä on varmaan teini-ikäisen minäni tunteet ja pelot. Ne poikkeavat taaperominän tunteista. Teini-ikäinen on huolissaan vanhemmistaan, heidän terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Se pelkää perheen ajautuvan erilleen ja hajoavan. Se pelkää maailmaa.

Taapero taas pelkää hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä. Se tekee mitä vain, että kiintymyksen kohde ei jätä sitä. Se on avuton ja vetoava eikä pärjää yksin. Lopulta sen on kuitenkin kovetettava itsensä ja selvittävä itsenäisesti. 

Taaperon kohtaaman trauman ja tragedian myötä myöskään teini ei osannut tukeutua muihin ihmisiin. Taustalla oli kokemus siitä, että on kuitenkin jäävä yksin. Ennen teiniyttä teini oli saattanutkin luottaa isäänsä, mutta sitten isä meni ja muuttui: sairastui, tuli uskoon. Viimeisin luotettava ihminen jätti. Teinillä ei ollut ketään kelle kertoa suurimmat ja pelottavimmat tunteensa, jotka välillä rusensivat sen alleen. Teini oli täysin yksin, vaikka ympärillä oli ihmisiä ja monia aikuisia. Teini ei muista traumojaan kunnolla, se tietää niistä pieniä väläyksiä mutta ei uskalla muistaa ja tuntea. Teini on dissosioinut paljon, varmaan samanlaiseen tilaan kuin taapero aikoinaan; ei tunteita, vain reippautta ja autopilotilla kulkemista.

Dissotyyppi on kai sitten tästä kehkeytynyt moodi. Joka jolla ei ole tunteita, ei normaaleja reaktioita. Se vain esittää, se on pintaa. Se on reipas, iloinen, ystävällinen, struktuureja ylläpitävä. Se potkii eteenpäin. Dissotyypin alta pyrkii pintaan nuo aiemmat osat, ja vielä jotain muuta, kun ei tuo pinta pysy kauaa moitteettomana. Jostain syystä se ei jaksa paljoa. Tai jaksoihan se monta vuotta.

Sille en tiedä mikä tämä yksi varjo on. Se on hyvin vihainen, pohjaton ja uhkaava. Sillä on sisäistä tuhovoimaa, joka pahimmillaan on melkein katkonut ihmissuhteita mennessään. Se syö pois myös tervettä rakennusainetta, se kyseenalaistaa asiat. Ehkä raivo on sitten taistelua hylätyksitulemista vastaan. Ainakin silloin se yleensä näyttäytyy. Sitten on myös raivoon vastaava raivo. Joku joka on pettynyt raivoamiseen ja vihaan - se suuttuu sitä että kun toinen on suuttunut.

Olen joskus perehtynyt rakenteellisen dissosiaation teoriaan, ja jollain tavalla siinä on omiin kokemuksiini sopivia elementtejä. Hahmotan itseni erilaisina osina, vaikka aina tietoisuus niistä ei ole kovin vahva ja kyseenalaistan ne. Silloin kun on tasapainoinen olo. Mutta huijaan itseäni, sillä kun olen hetken aikaa tunteiden ja ajatusten kanssa, niin en enää voi asiaa kiistää.

Tiedän, että nämä pitäisi viedä terapiaan, ja olen joskus yrittänyt mutta siellä vallalla on joko dissosioiva tyyppi tai joku muu monista kulissimoodeista. Yksi on ollut sellainen täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkivä yläluokkainen neiti-ihminen; kaikki piti olla virheetöntä tai sitten elämä särkyi. Tätä taipumusta esiintyi jo lapsena ja sitten teininä. Nyt se on luojan kiitos helpottanut, paitsi koulutöiden suhteen. Siinä se asettuu poikkiteloin edelleen. Kulissit kieltäytyvät tuomasta terapiaan näitä traumamoodeja.

Terapiassa taitaa olla vielä joku erityinen moodi esillä. Joku lukkomoodi. Se on käsittämättömän vahva. Sille on täysin mahdotonta itkeä tai tuntea terapiassa mitään. Se pelkää maailman hajoamista. Ja jollain tapaa koko systeemi on tuhoon tuomittu, sillä jos terapeutti koittaa lohduttaa tai rohkaista tai olla muuten empaattinen lukolleni, niin sitten kehiin astuu raivomoodit. Ne huutavat, että totta kai jokainen ansaitsee empatiaa ja jokaisella on oikeus omiin tunteisiin! Ne eivät pidä empatiasta varsinaisesti.. Vaikea selittää.

Itsensä kanssa työskentely on vaikeaa, kun on niin monta kehämäistä tunnetta ja toimintaa. Tähän menisi energiaa, jos vaan alkaisi työstää asiaa.

Mutta se positiivinen olo ja ajatus on ainakin nyt, että odotan seuraavaa terapiakertaa. Vaikka välillä olen niin vihoissani että vihaan koko terapeuttia.