Itsensä arvostamisesta

Mietin ja mietin. Vuosia, vuosikymmeniä.  Mistä tämä kaikki itseni mitätöinti ja mollaaminen on lähtenyt. Miksi en usko olevani rakastumisen ja rakkauden arvoinen, miksi "otan" ne miehet jotka eivät kiinnosta. Miksi olen päätynyt suhteisiin jotka eivät kiinnosta. Miksi pakenen ihmisiä joihin olen ihastunut,miksi heitä on ollut niin vaikea lähestyä, miksi heille on ollut niin vaikea näyttää omaa sisintään ja sanoa että tässä olen, annan kaiken itsestäni, olen sinun. Ei rakkaudessa voi olla muuta vaihtoehtoa. 

Olen ollut kärsimätön ja kiireinen saamaan kokemuksia. Kokemuksia normaaliudesta. Osallisuudesta. Minun tunteillani ei ole ollut niin väliä. Minä en ole välittänyt vaikken olekaan halunnut suhdetta. Toisen tunteet ovat riittäneet. Minä en ole voinut vaatia itselleni. En ole ollut sen arvoinen että olisin ansainnut tuntea rakkautta. Olen ottanut rakkautta, mutta en ole itse tuntenut. Vanhempanikaan eivät ole tunteneet toisiaan kohtaan, ja sellaiseen suhteeseen olen kai pyrkinyt itsekin; ei ole ollut muuta mallia. Ei ole ollut sellaista mallia missä äiti olisi rakastanut lapsensa isää myös miehenä ja puolisona.

Jostain syystä vanhempieni keskinäinen suhde on alkanut vaivata minua enenevässä määrin. Haluaisin ymmärtää miten se on vaikuttanut minuun ja toimintaan ihmissuhteissa. Kuinka päin persettä kaikki on ollut. Ja miten se on piilotettu hokemalla että kaikki on hyvin. Kaikki ei ollut hyvin.