Hajoon

Minä haluaisin niin kovasti löytää sanat ja käsitteet tälle epämääräiselle "olen menettänyt lapsuuteni, vituttaa"- tunteelle. Että voisin piirtää jonkun selkeän kuvan ja käsityksen siitä mitä on tapahtunut, mitä olen tuntenut ja miksi. Olisi "helppoa" jos voisin sanoa, että joo mua on hakattu. Sen voin sanoa, että vanhempani olivat hihhuleita ja koin hengellistä väkivaltaa, joka siis oli toki psyykkistäkin. Mutta sitä jotain muuta on niin vaikea pukea sanoiksi kun en muista mitään. Tiedän vain inhonneeni äidin raivareita. Muu on sumuista, etäistä, kammottavaa. 

Ehkä tuon kautta pääsenkin totuuden (jos sellaista on) jäljille. Viestintä ja vuorovaikutus perheessä oli perseestä, epäselvää etäistä ja jäsentymätöntä. En minä ole tehnyt vanhempien kanssa asioita, joita olisin halunnut. Välimme eivät ole sellaiset kuin haluaisin ja toivoisin. Ne ovat välttelevät ja etäiset, sellainen on minunkin kiintymyssuhteeni. Minä en saa lapsuutta takaisin, voin vain surra sitä että olen ollut perheen "erilainen" lapsi: vaativa ja kyseenalaistava. Ja että vanhemmat eivät ole osanneet vastata tarpeisiini. Olisin kaivannut niin paljon eloisampaa, avoimempaa ja avarampaa elämää ja maailmaa - itseluottamusta ja vanhempien tukea. Koska olisin halunnut elää vailla pelkoa, kurjuutta ja negatiivisuutta, syyllisyyttä ja kaksijakoisuutta, huolta... Kaikkea sitä. 

Hukkaan heitettyjä vuosia, vuosia jolloin ei vain ollut sellainen olisi kaivannut olla. Voi puuh. Joskus tunnen todellista pakokauhua, kun mietin sitä etten voi -ainakaan vielä- palata muistelemaan lapsuutta, teinivuosia ja nuoruutta niin että siitä tulisi kiva fiilis. Haluaisin vaihtaa ne muistot jonkun muun elämään.

Tällaista murehdintaa tänä iltana. Nyt on kaikki hyvin, mieli on tämän hetkessä tyyni ja toiveikas tulevaisuuden suhteen. Tai oikeastaan enpä mieti sitä tulevaisuutta edes kovin paljoa, se on vaan hyvä.