Mikä suhde

Puhuin äitini kanssa eilen puhelimessa. Mielestäni on jollain tavalla erikoista, että olen asunut 18 vuotta hänen kanssaan samassa kodissa, olemme tapelleet ja riehuneet ja huutaneet keskenämme ja nyt suhteemme on kuollut. Siinä ei liikahda mikään. Meillä ei ole äiti-tytär- suhdetta, meillä on vain välit. Äiti varmasti ajattelee, että kaikki on kunnossa. Mietin sitä, että saatan kertoa hänelle konkreettisia tapahtumia elämästäni, mutta tunteistani en ole koskaan kertonut. Onko se normaalia? Pitäisikö oman äitinsä kanssa olla läheinen? Itse ajattelen, että jos minulla olisi joskus lapsia niin - yllättäen - haluaisin tehdä asioita eri tavalla kuin omalla kohdallani on tehty. Itse haluaisin olla läsnä omille lapsilleni, kuunnella ja arvostaa. Omasta mielestäni olen kokenut lapsena jatkuvaa hylkäämistä ja rajoittamista "rakkauden nimissä". 

Olen alkanut vanheta. Harmaita hiuksia ei vielä ole, mutta olo on tasoittunut siinä määrin että mietin jopa tulevaisuutta. Olen pienestä pitäen ollut pikkuvanha ja aika vakava... tai ehkä huolestunut on parempi ilmaisu. Nyt huolestuneisuus on hieman hälvennyt enkä ole ihan patologisen kauhuissani ja hysteerinen kaikesta. Se on varmaan aikuistumista, että oppii suhteuttamaan asioita. Omatuntoni on ollut huono niin kauan kuin jaksan muistaa, syyllisyys omasta hyvästä elämästä on painanut mieltä. (Järjetöntä.) Ikinä en olisi ansainnut mitään, pitäisi olla näkymätön, hävetä itseään  - mutta kuitenkin kaipasi tulla nähdyksi ja ymmärretyksi mutta kun sitä huomiota haki niin alkoi taas hävettää. Häpeä on kamala tunne. Ehkä osaksi siksi olen hakeutunut tälle alalle opiskelemaan, koska siinä huomio kiinnitetään muiden "hyysäämiseen", ja minähän olen tottunut olemaan kiltti ja mielistelemään muita että he eivät vain suuttuisi minulle ja hylkäisi. 

Nollapiste, siitä jokainen päivä alkaa. Ei kai eilisellä ole kovin paljoa merkitystä. Sen joko jättää kokonaan taaksensa sitä muistamatta tai sitten elää siinä. Ihmisen traumatisoitumisesta kertoo mielestäni se, jos pystyy eristämään tunteet kokemastaan ja toimii kuin robotti - ilman mitään yhteyttä aiempaan. Ihmisenhän pitäisi pystyä tuntemaan vihaa ja katkeruutta oikealla tavalla. Kaikkea ei pidä antaa anteeksi noin vain. Eräässä ihmissuhteessani olisin voinut tuolloin antaa anteeksi mitä vain, olisin ollut hyvä kohde jollekin väkivaltaiselle narsistille. Tuollaisessa tunteettomuuden tilassa teen itsekin mitä sattuu, koska tuntuu ettei asiat tapahdu minulle, minä en ole läsnä, "kieltäydyn" kohtaamasta ikäviä tunteita itsessäni tai muissa. Voin vaikka kertoa kaverin salaisuuden eteenpäin tai jättää menemättä baarista oman miehen viereen. Onneksi (?) dissosioidessa olen useimmiten aika apaattinen ihminen, niin harvoin on päässyt tapahtumaan mitään jätte kamalaa. Kokemuksia tuosta menneisyydessä elämisestä sitten joku toinen kerta.

Tänään on ollut vähän poissaoleva olo - kehuin joku aika sitten saaneeni syömiseni tasapainoon, mutta en ole tänään syönyt aamupalan eli klo 8 jälkeen mitään. En muista mitä olen tehnyt. Olen ainakin puhunut puhelimessa. Ja juuri pessyt pyykkiä.