Minä haluan pois

Menin työpäivän päätteeksi kuumaan suihkuun ja itkin itkua ilman kyyneleitä. Jollain epämääräisellä ja haikealla tavalla kaipaan päästä takaisin masennuksen harmaaseen syliin. Tilanteeseen, jossa en näe valoa enkä minkäänlaista kajoa paremmasta. Minä voisin tuudittautua. Nyt en voi. Joudun taistelemaan jotta eläisin, pysyisin elävänä. En vain jaksaisi, tämä tuntuu niin järjettömältä touhulta. Päivät seuraavat toistaan samanlaisina. Mikään ei muutu, mistään en tällä hetkellä saa iloa ja tyydytyksen tunnetta. En muista milloin olisin tuntenut pakahduttavaa hyvää oloa, iloa ja nautintoa, niin että olisin tuntenut sielun puhdistuvan ja kevenevän. Ei, en kykene muistamaan. 

Minä hyvästelin salaisen ihmiseni, sen josta kukaan ei tiennyt. Että pidin hänestä, ja että hän sai minut tuntemaan jotain. Ihminen, jonka kanssa mikään ei olisi ollut mahdollista, muu kuin toisen katsominen niin että mitään sanottavaa ei ole ja katse tuntuu silti väristyksinä jossain sisimmässä. En jaksaisi puhua, en jaksaisi etsiä enää vastauksia, en pelastaa ja parantaa maailmaa kenenkään kanssa. Toisen lohduttava katse riittäisi. Ehkä syli ja kädestä kiinnipitäminen. En jaksa.