Väsymys

Olen ihan pihalla. Olen nukkunut vähintään 7,5 tuntia joka yö viime viikolla (kai?) ja viikonloppuna paljon pitempiäkin unia. Olen silti ihan väsynyt. Haluaisin nukkua päiväunet, mutta en ehdi. Mistä tämä väsymys tulee? Onko lääkkeet tehneet tehtävänsä? Nukuinko liikaa? Väsyttävätkö tunteet ja vatvominen? Se etten ole käynyt juurikaan ulkona pariin päivään? Pääsiäinen on ollut syömisen puolesta ihan kamalaa mässytystä, nyt koitan palata ruotuun. Eikä se tuota vaikeuksia, koska vihdoinkin aivoihini on tallettunut se tunne mikä seuraa minulle vääränlaisesta ruokavaliosta ja herkkujen ahmimisesta. Tai paremminkin, olen omaksunut sen terveellisemmän ruokavalion niin että siihen palaaminen tuntuu suurelta ilolta kun tiedän että fyysinen vointini on sen myötä hyvä. Ehkä energisempikin. Nyt koomailen vielä hiilariövereitä, sulattelen pashaa ja kaikkea leivän mässytystä.

Jollain tapaa menneisyys vaan elää tälläkin hetkellä. En pääse siitä juurtumaan tähän hetkeen. Kaikki tässä hetkessä lipuu ohi, opiskelut, työt. Kaikki. En pysty käsittelemään monia asioita yhtä aikaa. Jos jotain tällaista ihmissuhdekriisiä (tai no, traumoja herättelevää) on meneillään, en pysy tässä hetkessä. Ja sitä mun elämäni on suurimmilta osin. Käyn työntekijän roolissani töissä, se on suhteellisen iisiä, mutta opinnoissa kukaan ei käske. Opiskeluun liittyy jokin suuri mörkö, on liittynyt aina. Se kytkeytyy niin paljon sosiaaliseen elämään, vertaisuuteen, kaikkeen siihen mistä minulla ei ole kokemusta. Ehkä olen myös jollain tapaa herkkä ja introvertti, vaikka vilkas temperamenttini antaisikin olettaa muuta. En tiedä kuka olen. Kaikkea ja en mitään.

Terapia turhauttaa. Tekisi mieli kiukutella koko ensi käynti terapeutille siitä, että hän hylkää minut juuri nyt. Että en ole koko terapian aikana luottanut siihen, että hän haluaisi aidosti sitoutua ja auttaa. Vai olenko se minä itse? Olen puhua pölissyt niistä asioista, joista on ollut hyväkin. Ilman tunnetta. Mutta joku ääni minussa sanoo, että terapeutti ei ole sanonut minulle oikeita sanoja, hänen tehtävänsä olisi ollut saada minut avautumaan, saada yhteys johonkin. Nyt, kevät ja kesä tulee, terapia jää kesätauolle. Vaikka olen nytkin ollut lähes kesäloman mittaisen tauon poissa terapiasta. Minä niin toivoin edellisellä kerralla, että olisi voitu puhua näistä asioista, mutta ei se mennyt niin. Jos minulla olisi tunne ja luottamus, että terapeutti on minua varten, ja että hän aidosti auttaa, ja voisin edetä asioissa, saisin oivalluksia, niin minun olisi helpompi olla. Nyt olen jankannut melkein neljä vuotta näitä asioita, ja ainoa hyöty on ollut ehkä se että olen saanut vointia tasaisemmaksi. Vieläkään ei olla niissä asioissa, joita olisi syytä käsitellä. Mutta haluaisin olla, ja sitten kun olen valmis ilmaisemaan sen, asiasta ei tule mitään... tunnen että terapeutti hylkää. Terapeutti piirtää aina vain uudelleen ja uudelleen paperille sitä yhtä osaa minusta, sellaista punaista pientä palloa, joka ei ole integroitunut minuun, se punainen pallo kantaa traumoja. Mutta minusta tuntuu ettei asia ole niin yksinkertainen. Se on vain yksi pallo. Palloja on monta. Palloilla on kaikilla äänensä, ja osa palloista on ovelia, ne ujuttavat viestinsä läpi kaiken, niin että ne tuntuvat totuuksilta. Minä luulen, että tarvitsisin jotain visuaalista työskentelyä, pallojen hahmottamista koska sitten minulle jäisi jotain konkreettista. Terapeutin puheesta ei jää, en kykene sitä välttämättä muistamaan. Ja tunnetasolla blokkaan hänet kokonaan, minulle ei vain tule sitä tunnetta että hän ymmärtäisi. Aidosti. Haluan uskoa siihen, ja jollain tasolla uskon, mutta silti on tämä tunne.

Rauhoittavia kuluu. Joudun soittamaan lääkärille, että kirjoittaa minulle reseptin johonkin sellaiseen lääkkeeseen, joka ei koukuta. En koe kuitenkaan olevani betnsoihminen, vaikka niitä mielelläni käytänkin. Luultavasti tarvitsen jonkun ahdistusta lievittävän mielialalääkkeen, jos se auttaisi bentsojen sijaan. En tiedä. "Minun" psykiatrini on ihan paska, suoraan sanottuna. Kylmä, outo, resepti- ja lausuntoautomaatti. En jaksaisi. Mitä tapahtuu opintojen jälkeen? Kelle sitten mene? No, yksityiselle tietenkin, en aio selvitellä näitä asioita työterveyshuollossa, ellei ole ihan pakko. Ja terapia jatkuu. Ja jatkuu.