Aikuisten maailma

Olen nyt sitten alistunut siihen tilanteeseen, että joudun pysähtymään elämässäni tämän terapian ja opiskelujen ajaksi, jotta saisin apua. Tällä kertaa vain olen itse päättänyt asiasta enkä antanut pahan olon lamauttaa jolloin asiat eivät ole olleet omassa hallinnassani. En halua, että paha olo määrittää olemiseni ja elämiseni ja kaikki asiat tapahtuvat kaoottisesti. Voin itse valita, että nyt keskityn siihen että saan apua ja otan sitä vastaan. Vaikka koko ajan on olo, että pitäisi juosta kymmeniin eri suuntiin, ei vain tiedä minne lähteä. Kun on niitäkin päiviä, jolloin mietin vain jättäväni kaiken. Kenellekään ilmoittamatta vain lähtisin lopuilla rahoillani tulevaisuudesta välittämättä. En ole kosketuksissa enkä kytköksissä mihinkään, välillä tuntuu että menetän tunneyhteyden läheisiini enkä pysty eläytymään heidän kokemaansa, koska itsellä on niin paha olla. 

Tänään olin saada paniikkikohtauksen junassa. Liikaa ihmisiä, erilaisuutta. Liikaa persoonia, jotka elävät omaa elämäänsä. Minä en ymmärrä miten ihmiset toimivat sosiaalisissa tilanteissa, miksi he tutustuvat toisiinsa. Minun mielestäni koko maailma on kuin pieni Truman Show; tässä versiossa tosin kaikki ihmiset ovat pikku-Trumaneja, eivätkä ymmärrä olevansa huijattuja ja että he vain esittävät osaansa jossain valmiiksi lavastetussa elämässä. Kun tänne synnytään, pitää vain täyttää roolinsa. 

Niin, paniikkikohtaus. En tiedä pitäisikö sitä kutsua lamaantumiskohtaukseksi, jossa koko minuus romahtaa kasaan. Minä palaan johonkin olemattomuuden tilaan, mutta silti tiedän kehoni olevan olemassa, olen vain jättänyt sen. Pohdin pitäisikö minun kuolla. Sillä hetkellä en pysty palauttamaan mieleeni ketään ihmistä joka pitäisi minusta, tai tilannetta jossa joku olisi ollut hyvillään siitä että on minun kanssani. 

Vihaan välillä aikuisten maailmaa. Olen joutunut siihen jo pienenä tyttönä, kun aikuisten salaisuudet ovat kantautuneet minulle saakka, olen tuntenut vastuuta aikuisten hyvinvoinnista, iloisuudesta ja tyytyväisyydestä. Minä muserrun, jos he musertuvat. Minusta on imetty kaikki voimat, ja olen jäänyt yksin. Nyt - ehkä osana tätä terapiaprosessia - olen tuntenut halua palata takaisin pienen lapsen maailmaan, jossa joku suojelisi minua. Tiedän, että se joku on se aikuinen minä, jolla on älyä, tietoa ja itsevarmuutta. Mutta joskus tahtoisin vain että elämässä olisi ihminen joka lohduttaa kun ei itse jaksa lohduttaa ja kantaa itseään.

Uusi viikko alkaa kohta. Minä pelkään terapiassa tunteiden näyttämistä, en halua että elämäni repeää kappaleiksi lopullisesti kun annan tunteiden tulla.