Vastuu, pakoilu

Hälytys töihin. No, töissä puhuttiin vastuusta. En jaksanut olla kiinnostunut, en jakamaan mittaamattoman arvokkaita ja ansioituneita mielipiteitäni tai huomiota sen puoleen. Vastuuta, vastuunottoa, oman elämänsä kannattelua, vaivannäköä, eteenpäin menemistä. Näitäpä näitä. Oli kyllä oman elämän teemoihin sopivaa keskustelua, mutta juuri sen vuoksi kurkkua kuristi niin että keskityin mieluummin maaniseen ristipistoiluun kuin läsnäoloon.

Minä tiedän, että persoonallisuushäiriöinen ihminen (minä) ei parane lääkkeillä. Käytän nyt yksinkertaisuuden vuoksi sanaa persoonallisuushäiriöinen. Epävakaus ei lähde pillereillä, ei laitoshoidolla, ei sähköhoidolla, ei terapiallakaan. Se lähtee työllä. ("lähtee") Ja mun ajatukseni ja oletukseni ovat niin klikkiytyneet, että aina löytyy joku ääni huutelemaan jotain negatiivista ja tyrmäävää. Vituttaa ne äänet. Tiedän hyvin, että minusta se on kiinni, armahdanko itseäni sen verran että annan itselleni ja terapeutille mahdollisuuden. Avautua, edes vähän, keskustella, edes vähän, edes jostain oikeasta. Jos edes pikkaisen. Jos se alkaisi sillä, että kertoisin mitä tunnen. Ja kertoisin senkin, jos heti sen sanottuani alkaisin vetäytyä kuoreeni. Että nyt tuntuu siltä, että pakenen. Koska tiedän tehneeni sitä aiemmin. Olen puhunut näennäisen avoimesti, mutta siinä ei ole ollut tunnetta. Olen suorittanut ja esittänyt sen roolin. En minä ole ollut siinä. Voi tulla vaikeaksi tavoittaa sitä, milloin valeminäkuori alkaa liukua ylleni. Se on salakavala ja automatisoitunut. En erota sitä minusta. 

Minussa on tarpeeksi tervettä että kykenen kantamaan vastuun. En usko hetkeäkään sen olevan muiden käsissä, elämäni ei ole muiden käsissä, ainakaan tämän asian suhteen. Perusongelmani lienee vain se, että en tee asioita itseni vuoksi. En koe olevani minkään arvoinen, koska kukaan ei ole näkemässä minua ja saavutuksiani. Haluaisin vain olla kaikessa hyvä ja täydellinen, haluaisin että joku näkisi. Että voisin esittää täydellistä, koska tiedän etten voi koskaan olla täydellinen. Jos olen tehnyt jollekin eksälleni vaikka pahaa ruokaa (omasta mielestäni) se on romahduttanut minut: "Nyt tuo ei ainakaan pidä minusta koska en osaa tehdä ruokaakaan!"  Tai: "Mun asunto on hirveen epäkodikas, ihan hirveän väriset tyynyt, nyt se pitää mua välinpitämättömänä ja epänaisellisena!" Oh ja voih. Haluaisin esitellä täydellisiä aamiaisvoileipiä ja osoittaa niillä, että välitän. Tekemällä täydellisiä voileipiä. Jos voileipä saisi rakastumaan minuun. Voileivät, sisustustyynyt. Missä sfääreissä mä elän? 

Haluaisin tehdä niitä saatanan voileipiä itselleni. Itseäni rakastaen. Ja että saisin joskus puolison, joka tekisi itse ne vitun voileipänsä. Ja viikonloppuna voitaisiin tehdä niitä toisillemme ihan vaan sen vuoksi että on mukava olla kiva toiselle, ja kun on nälkä. Mutta rakkauden mittari se ei ole.