Olen saanut kerran sairauslomaa masennuksen takia. Sen kirjoitti yleislääkäri kuukaudeksi, ja sanoi että katsotaan sitten uudelleen. En muista olinko silloin töissä, ehkä en. En tehnyt opintojakaan, sairastin opintotuella. Luultavasti olisin saanut saikkua jo vuosi ennen sitä, mutta kävin hampaat irvessä töissä koska olinhan koulinut itseni siihen että jos lopetan ja jään kotiin niin romahdan. Työ piti kiinni sosiaalisissa ympyröissä ja toi normaaliuden tunteen, siinä määrin kuin se oli mahdollista. Mutta se heikensi myös vointiani, varmasti. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että olisi pitänyt neuvotella koko syksyn mittainen sairausloma heti kerralla, ilmoittautua poissaolevaksi ja hakea sairauspäivärahaa. Palata ehkä voimaantuneempana opintoihin, siinä kohtaa minulla oli menossa myös lyhytterapia, joten ehkä ne olisivat tukeneet toisiaan.
Mutta periksi oli vaikea antaa. Olen jotenkin kiukkuinen siitä, että minua ei pakotettu saikulle. Olen ollut todella kipeä, mutta pungertanut menemään ja kärsinyt, mutta kuinka kukaan olisi voinut sitä minulle ulkopuolelta sanoa että otappas tuo saikku nyt vastaan ja ota se tosissasi. Tiedän että käytökselläni on ollut tarkoitus, sillä sinnikkyydellä ja periksiantamattomuudella, silloin olen todella pelännyt pysähtymistä. Ehkä tulisi olla itselleen armollinen sen suhteen, minä olen todella pelännyt.
Samaan aikaan olen katkera ja surullinen, olisin halunnut että joku muu olisi nähnyt vaikeuteni ja ottanut vastuun. Joku kauan kaikkea huolenpitoa vaille jäänyt minussa olisi halunnut sitä. Se tuntuu edelleen epäreilulta, että joudun olemaan itse itselleni huolehtiva ja välittävä hahmo, en saa niitä lapsuusvuosia takaisin ja korjattua sitä vahinkoa, vaikka eheytyä voinkin. Mutta omin avuin, jälleen. Siinä se kierous on.
Mulla myös, ensimmäiset kerrat kun olen hakenut masennuksen "varjolla" sairaslomaa, on ollut tosi hankala antaa itselleen lupaa siihen, myöntää, että tarvii sen loman. En oo myöskään antanut itelleni lupaa ajatella, että tää olis sellasta masennusta, jonka vuoksi olisi ihan okei olla saikulla, vaan edelleenkin pidän itteäni jotenkin huijarina ja ajattelen joltain osin, että masennuksen varjolla mä tässä vaan omaa lomaa pidän nöf nöf. Vaikka kumminkin samaan aikaan tiedän, että en ole työkykyinen. Mulle iso helpotus oli, kun mun omalääkäri sanoi mulle, että tarviin sairaslomaa - se ei jäänyt tavallaan mun päätökseksi, vaan nimenomaan joku piti huolta, ja joku antoi luvan pysähtyä.
VastaaPoistaHyvä kun lääkärisi ei alkanut sulta kyselemään asiaa, ajattelen et joissain tilanteissa se ei vaan voi olla ihmisen itsensä päätettävissä; masennuskin on sellainen salakavala sairaus, että se näkyy itsearvostuksen laskussa joka taas ilmenee itseä vähättelevänä toimintana ja ajatteluna. "Enhän minä nyt, eihän minun nyt, eihän mua varten nyt".
PoistaTunnistan itsessäni myös tuon huijausajattelun. Minulla se näkyy ehkä luuloina siitä et mut todetaankin terveeksi, että lääkäri tai terapeutti sanoisikin ettei minua ole koskaan mikään vaivannutkaan, ja että kuvittelen kaikki. Ja olen huijannut Kelasta kolmen vuoden psykoterapiatuet :)