Eli tällä setillä mennään. Istun illat itkeä pillittäen sohvalla, välillä keksin jotain teennäistä hauskaa kavereiden kanssa, mutta pääasiallinen toimintamalli on tämä. Itken, kirjoitan ja itken. Mä suren enkä pääse eteenpäin. Mä suren sitä etten koskaan tule eheytymään, etten koskaan parane mun lapsuudesta, olen ikuisesti yksin. Paitsi että en ole, kuolen. Se lohduttaa. Ei ikuisuutta yksin. Mutta tällä hetkellä tämäkin ilta tuntuu niin kamalalta. Tahdon pois tästä asunnosta. Tahdon pois. Tahdon pois itsestäni, tästä tuntemisesta. Tästä jäytävästä ikävästä. Kuinka kauan pitää surra ihmistä, että selviää ja pääsee yli, että ei etsisi hänelle korvaajaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti