Miksi meistä ei puhuta

Katselin villasukkaa tehdessäni keskustelua kosteikon kasvateista Inhimillisessä tekijässä. Keskustelijavieraat Liimatainen, Rainio ja Kellomäki kertoivat omista elämistään kuningas alkoholin varjossa ja hetkittäin myös hukuttamana. Kaikilla kolmella on ollut vanhemman alkoholismin värittämä lapsuus, ja kaksi ensin mainittua kertovat olevansa myös itse alkoholisteja, joskin nyt absolutisteja. Kellomäki kirjoittaa blogissaan vanhemman alkoholismin pitkästä varjosta, joka näkyy vielä silloinkin kun on oma perhe, välit alkoholistiin ovat jo vuosia olleet olemattomat ja asiat ovat periaatteessa hyvin. 

Kosteikon kasvatit kertovat tärkeää tarinaa lapsen unohtamisesta ja hylkäämisestä. Pienten lasten on pitänyt kasvaa niin kovin nopeasti isoiksi ja vastuuntuntoisiksi, jotta ovat voineet huolehtia pienemmistä sisaruksistaan, tai he eivät ole voineet olla itse angstaavia murkkuja koska se rooli oli varattu ailahtelevaiselle alkoholistille. Alkoholistivanhemman tarpeet ja tunteet ovat menneet aina kaikesta edelle. En tiedä, en osaa kuvitella, miltä tuntuu kun oma vanhempi valitsee päihteen lapsensa sijaan. Kun lapsi ihan konkreettisesti hyljätään, tai kun lapsi ei edes ymmärrä tulevansa hyljätyksi koska vanhempi on aina ollut humalassa, eikä muuta kokemusta ja todellisuutta ole. 

Paitsi että tiedänhän minä. Tiedän miltä tuntuu kun vanhempi valitsee jonkun muun tai jotain muuta kuin minut. Minun vanhempani olivat aina läsnä, jos ei isän uskoontulovaiheen vapaaehtoistöitä lasketa, vanhempani eivät olleet päihtyneitä, päinvastoin he pitivät huolen että me lapset tietäisimme miten syntistä ja turmiollista päihteet olivat. Ja kuinka onnekkaita olimme, kun perheessämme ei sellaisia ongelmia ollut. Mutta minä tiedän miltä tuntuu kun vanhempi ei ole läsnä. Minä tiedän miltä tuntuu kokea moninkertainen hylkääminen ja mitätöinti: ensin vanhemmat jättävät minut yksin hullujen kirkuvien itkevien ja kaatuilevien ihmisten keskelle itkien ja rukoillen itse, huutaen jollain kielillä. Sitten he eivät ymmärrä että he ovat hylänneet minut, minun yksinjäämisen kokemustani ei ymmärretä eikä tunteen oikeellisuutta tunnusteta. Päinvastoin, minulle sanoitetaan ja tuputetaan tarinaa siitä kuinka onnellinen ja hyväosainen perheemme on kun meillä ei ole sellaisia ongelmia, meillä on asiat hyvin. Minulla ei siis ollut oikeutta kokea pahaa oloa perheessäni. 

Edelleen tunnen jotain käsittämättömiä tunteita kun mietin lapsuuttani. Nykyhetkessä taas pelkään etten koskaan voisi puhua taustastani ja niistä tapahtumista, koska en tiedä tulisinko ymmärretyksi. Olisivatko kaikki ihmiset vanhempieni puolella? Sanoisivatko he, että no mutta sinullahan oli kunnolliset vanhemmat, sinulla oli ruokaa ja huolenpitoa ja rakkautta, sentään vanhempasi eivät juoneet ja hakanneet? Niin, eivät he tehneet niin. Minulla oli kaikkea aineellista ihan tarpeeksi, myös aineetonta huolenpitoa vähintään sen mitä lapsi tarvitsee. Mutta jostain tärkeästä jäin paitsi. Minua ei ollut. Minua ei saanut olla, koska se minä oli vääränlainen. 

Menisin vertaistukiryhmään jos uskaltaisin. Ehkä joskus, jos aika on kypsä. Siellä olisi saman kokeneita ihmisiä, heille ei tarvitsisi selittää. Olen saanut vertaistukifoorumeilta luettua muiden tuntemuksia, ja tunnistan niissä itseni. Toivon, että aika olisi kypsä puhua myös julkisesti hengellisestä ja psyykkisestä pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä, ja siitä että pelkkä kulissien ylläpito ei tee lapsuudesta hyvää. Myös "hyvien vanhempien" ja "kaiken saaneilla" lapsilla on oikeus tunteeseensa mikäli he kokevat, että heitä on laiminlyöty. Monet saattavat pitää heitä meitä kiittämättöminä. Mutta olkoon sitten niin. Mielestäni meistä pitäisi puhua.

Elämän ohjat

"Koetan sanoa, että älkää olko sulkeutuneita, älkää olko rajoittuneita ja kapeakatseisia, päästäkää sitä höyryä ulos. Pahinta mitä voi tehdä, on padota kaikki sisälleen ja sairastua sen takia.

"Tässä maassa on paljon jupisijoita, jotka eivät uskalla puhua, ovat vaan lukossa ja jumissa. He tukehtuvat omaan pahaan oloonsa. Kannustan kaikkia, mutta ennenkaikkea kireitä ja juroja ihmisiä, olemaan rohkeampia, ottakaa elämän ohjat omiin käsiinne."

Tämä ei ole sitaatti keneltäkään kukkahattutädiltä tai terapeutilta. Näin on sanonut Ilta-Sanomien haastattelussa Petri Nygård. Olipa itse artistista mitä mieltä vain, voinee suurin osa kuitenkin yhtyä siihen toteamukseen, että hänen kertomansa kaltainen lapsuus vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmien kanssa on raskas ja jälkiä jättävä.

Mitä minä tunnen suomalaisia, vanhemman polven miehiä, ovat monet Nygårdin kuvaaman kaltaisia. (Enhän siis voi tietää mitä Nygård on ajatellut ja tarkoittanut tästä puhuessaan, tämä on vain oma assosiaationi.) Alkoholista on löytynyt apu monelle, myös omassa suvussani tapauksia löytyy pilvin pimein. Väkivalta ja alkoholi ovat kanavia joita pitkin voi helpottaa paineita joita edellinen sukupolvi on siirtänyt eteenpäin. En jaksa alkaa tässä nyt sossutädiksi tai muutoin vain yhteiskuntatieteilijäksi pohtimalla sen tarkemmin ylisukupolvista periytymistä, sosiaalista oppimista jne jne. Totean vain, että on hyvä jos yksikin pystyy katkaisemaan nämä "perinteet".

Sulkeutuminen ja asioiden patoaminen luo jännitteen, joka pitää purkaa. Mikä se tapa ja tyyli on riippuu siitä mihin oppii. Jotkut oppivat käyttämään siihen jotain kemiallista ainetta, koska se saattaa fysiologisista ja psykologisista syistä sopia paremmin. Alkoholistin tai muutoin alkoholiongelmaisen lapset eivät välttämättä kuitenkaan käyttäydy samalla tavalla, vaan voivat toimia päinvastoin päättämällä olla raittiita. Onko ongelma kuitenkaan ratkennut tällä? Vai siirtyykö pahanolon perintö jossain muussa muodossa, jonkun toisen huonon defenssin tai selviytymistavan kautta? Puhutaanko seuraavassa sukupolven ketjussa asioista ja tunteista yhtään sen enempää?

Ainakin meidän perheessä isovanhempien alkoholismi on jättänyt jäljen koko sukuun, eikä siitä puhuta. Alkoholistien lapset joutuvat usein aikuistumaan hyvin varhain, olemaan kypsiä ja jopa kannattelemaan toista vanhempaansa ja sisaruksiaan. He eivät saa olla heikkoja, koska silloin koko perhe saattaisi tuhoutua. Kun he ovat aikuisia, heikkoudesta, tarvitsevuudesta ja niihin viittaavista asioista ei saa edes puhua. Koska vaikka vaikeat kokemukset ja ajat olisivat jo kaukana takana, ja nykyhetki olisi hyvin, kaiken romahtaminen on silti mahdollista.

Alkoholismi vei vanhemmiltani vanhemmat, minun kohdallani uskoontuleminen teki saman. Tulen varmaan kirjoittamaan lisää tästä aihealueesta joskus muulloinkin.

Näinkin voi perjantaita viettää, miettien asioita. Ja miettiminen on vielä eri asia kuin tekeminen, en ole yhtään varma että pelastaako vaikka vuosien psykoterapia mitään jos ei ole valmis myös muuttamaan toimintaansa. Harvoissa asioissa kuitenkaan uskon teoreetikkoja vaan kyllä tietämys ja muutos pitää osoittaa käytännössä. 

Ahdistus hellittää, ajatukset pomppivat. Istun sohvalla ja aion katsoa leffan kohtpuoleen. Olen tehnyt suklaa-kaura-hunaja kasvonaamion, mutta nyt en tiedä laittaisinko sen sitten mieluummin suuhuni kuin naamalle :) Ehkä molempia. Toivotan mukavaa herkutteluviikonloppua tätä lukeville!