Rakastutaan ja mitäs sitten

Jäin miettimään edellisen kirjoituksen jälkeen vielä sitä miten tunnepitoista ja tunnekeskeistä seurakuntamme toiminta oli. Herkästi suggestoituvat ihmiset saatiin kokoontumisissa rukouksen ja musiikin kautta lähes transsinomaiseen tilaan, mikä vaikutti lapsen näkökulmasta kontrolloimattomalta hulluudelta. En ole tarkemmin perehtynyt näihin ihmeellisiin ilmiöihin, joita tähän herätysliikkeeseen liittyy, olen joutunut kokemaan ja elämään valitettavasti hyvin lähellä niitä asioita - mutta joku päivä kun olen tarpeeksi vahva kestämään paluun siihen minua ahdistavaan ja pelottavaan asiaan, ehkä jatkan pohdintaani syvällisemmin. Tai miksi pitäisi, olen nähnyt jo lapsena millainen dynamiikka liikkeen sisällä ja toiminnassa on, olen siitä muodostanut oman kuvani. 

Monet ihmiset tulivat uskoon, rakastuivat siihen tunteeseen ja helpotukseen mikä siitä luottamuksesta pelastetuksi tulemisesta syntyi. Oli ihmisiä, jotka käyttäytyivät todella kuin rakastuneena saatetaan käyttäytyä; elämässä ei ole mitään muuta sisältöä, ei ajateltavaa tai puhuttavaa kuin tuo ihmeellinen asia, tärkein ja rakkain. Uskoon tulemiseen liittyi se järkähtämätön varmuus siitä, että asiat ovat näin, raamattu on fakta ja kaikki on vittu faktaa, täyttä totta eikä sitä käy kiistäminen. Sitä asiaa saarnattiin ja sanomaa levitettiin julkisilla paikoilla, kokouksissa, yksityisesti. Häpesin perhettäni ja vanhempiani suunnattomasti, voin sen myöntää. 

Opettelin tuolloin puolustuskeinon, tunteiden vääristelyn ja tukahduttamisen. Minä vain lähdin kehostani ja päästäni pois. Eihän siinä mitään olisi ollut, jos olisin ollut kuin he, mutta en ollut Yritin rukoilla tullakseni samanlaiseksi, mutta en tullut. Usko oli vanhempieni tapa ratkaista ongelmansa (tosin eihän se ratkaissut), löytää helpotus johonkin. Harvemmin tuollaisia tarpeita noin vain luodaan, tarve jollekin itseä suuremmalle yleensä on syvällä ihmisessä jo ennenstään. 

Olen ehkä jo aiemmin todennut, että ihmiset seurakunnassamme näyttäytyivät jollain tapaa "persoonattomina" marionetteina, koska kaikki oli lopulta herran hallussa, kaikki oli ennalta määrätty. En saanut kiinni kenenkään sisimmästä, koska se oli jumalan omaa. Vanha ihminen, minuus, oli hävinnyt ja jumalalle pelastettu oli tullut tilalle. En pidä siis kummallisuutena sitä, että olen itse kärsinyt suurista persoonallisuusongelmista, enkä ole osannut toimia ja tuntea asianmukaisesti. En yksinkertaisesti ole tiennyt miten tavallisia elämään liittyviä asioita käsitellään. Kaverisuhteet, raha, seurustelu, seksi. Kaikki lapsuudessa on ollut kaoottista, elämä on ollut tässä ja nyt eikä minulle ole opetettu tai muutoin otettu puheeksi miten minun tulevaisuuteni, aikuisuuteni muotoutuu. Tulevaisuuden ja kasvun varalle ei ole neuvottu ja suunniteltu mitään. Sanottu vain, että seksi kuuluu avioliittoon. Mitä? Ihan kuin asiat tapahtuisivat *simsalabim* tuosta noin vain, yhtäkkiä lapset ovatkin aikuisia ja naimisissa ja itse vanhempia.

Minä en ole tiennyt, että ihmisen kuuluu ajatella omassa päässään asioita. Kaikki on ollut aina selvää miten menetellä kun on ollut selkeät raamatulliset ohjeet mitä on syntiä ja mikä ei. Myös tunne siitä, että aina joku tietää minun salaisimmatkin ajatukseni. Mikään ei pysy piilossa ja salassa, siksi on oltava puhdas, vältettävä pahoja ajatuksiakin ja tunnettava niistä syyllisyyttä. Ne on tunnustettava. Olen mennyt kertomaan ihmisille asioita harkitsematta, miettimättä sitä että se ei olisi ehkä välttämätöntä vaan pahoittaisi heidän mielensä. En ole osannut pitää niitä itselläni pohtiakseni oikeaa ja väärää, vaan päällimmäisenä on ollut tunne, että ajatukseni paljastuvat kuitenkin.

Monet asiat uskonnossa ja uskossa olemisessa vaikuttaa lapseen. Kaikilla ei tietenkään ole tätä kokemusta joka itselläni on. Joillekin ihmisille usko tekee hyvää, omassa taustassani näen kuitenkin paljon vaarallisen uskonnollisuuden merkkejä ja epäilemättä niillä on ollut merkitystä sen asian suhteen, että olen mennyt terapiaan, käyttänyt/käytän lääkitystä. 

Aihe herättää paljon tunteita, koska vihdoinkin mietin näitä juttuja. Mietin myös tulevaisuutta, ja eräänä päivänä huomasin ajatelleeni elämääni myös pitemmälle - mitä halusin tehdä valmistuttuani, kahden vuoden päästä. Se herätti entisestään toivoa, että minulla on näköalat myös tulevaisuuteen. Koskaan ei voi tietää onko itsellä aikaa ja päiviä niitä saavuttaa, mutta sehän olisi jo itsessään kuolema jos ei näkisi itsellään tulevaisuutta.