Aikuisuus ei varmasti ole sen pysyvämpi "tila" kuin lapsuuskaan. Keho ei säily vuosia tietyssä kunnossa vaan huomaamattomia solutason muutoksia ja katoa alkaa tapahtua jo paljon ennen näkyvää vanhenemista. Voiko ihmisen henkisestä tasosta ja identiteetistä kuitenkaan koskaan sanoa, että se on valmis ja vakaa? Saavutammeko jossain välissä jonkin pysyvän muodon ja olemuksen joka säilyy kuolemaan saakka? Olen kysynyt näitä kysymyksiä itseltäni, kun mietin mistä pidän ja onko vielä joitain asioita joista voisin pitää. Voisinko pitää sukeltamisesta haiden seassa jossain riutalla, motocrossista, silkkimaalauksesta? Jollain tavalla en osaa nauttia asioiden kokeilemisesta ja yrittämisestä; en voi ottaa tosissani kokemiani mukavia hetkiä vaikka korinpunonnassa jos siitä ei tule minulle viikottaista harrastusta. Jos johonkin alan, se on otettava tosissaan ja minun on tultava siinä hyväksi, haluan suorittaa asiat.
Toinen viime aikoina pohtimani seikka, joka jollain tapaa varmasti liittyy myös edellä mainittuun, on itsereflektio- pohdinnan ja analysoinnin kohdistaminen omaan itseen. Olen aika vakuuttunut siitä, että oppimisen edellytys on usein kyky tutkiskella itseään, tunnistaa virheitä ja vahvuuksia objektiivisesti. Ainahan ei toki tarvitse niin tietoisesti pohtia kaikkea, mutta havainnoidessani suurta osaa läheisiäni huomaan, että monilta aikuisilta kyky ja uskallus tutkailla itseään puuttuu lähes täysin.
Olen katsonut jo monta vuotta sitä miten jotkut läheiset ihmiset toistavat tuttuja ihmissuhdekaavojaan, osa siitä kärsienkin. En tiedä miksi sitä kutsuisi muuta kuin sokeudeksi omalle elämälleen. He ovat niin vahvasti omien tunteidensa vietävänä sekä hyvässä että pahassa, että eivät voi toisin toimia. Eräs läheinen sukulaiseni on miessuhteidensa kanssa esimerkki siitä, miten aikuinen ei pysty tarkastelemaan omaa toimintaansa vaan keskittyy toisen osapuolen vikoihin ja mokiin. Hän ei tunnu muodostavan tasavertaista ja tasapainoista suhdetta kenekään kanssa, vaan suhde ja toinen osapuoli on joko tai. Entisen miehensä kanssa hän erosi useamman kerran, aina vannoen jotain (emme koskaan eroa, emme koskaan palaa takaisin yhteen) Kaikki sanansa hän rikkoi. Ja oli sitten kuin ei olisi koskaan toisin ajatellutkaan. Hän unohtaa ajan kanssa kaiken pahan, alkaa ihannoida toista ja ongelmista ei ole enää tietoakaan. Hän saattaa löytää jonkun uuden ihastuksen, käyttäen sitä yleensä poispääsynä suhteesta, ja sen ihastuksen tunteen voimin yrittää "uutta elämää" missä kaikki on paremmin. Asiat saattavat edetä nopesti yhdessä asumiseksi, ja puhutaan kihloista tai häistä, ja hän pitää näiden asioiden tapahtumista varmana - kunnes suhde tulee siihen vaiheeseen, että romantiikka ja voimakkaat tunteet katoavat arjen "tieltä", ja pitäisi tehdä töitä omien tunteiden kanssa. Sitä hän ei jaksa - kaiken pitäisi tulla kuin itsestään ja helposti - suhteen eteen ei tehdä töitä, sen muotoa vain fiksataan siihen muotoon että kiva säilyy. Ensin muutetaan erilleen, sitten ei enää seurustellakaan vaan yövytään toisen luona kun siltä tuntuu.
En pidä yhdessä asumista mitenkään "oikeampana" parisuhteen muotona kuin jotain toista. Jokainen pari ja ihminen tyylillään. Huomaan vain kuitenkin itsessäni tuota samaa, että perinteisessä mielessä vakava parisuhde ei kiinnosta tällä hetkellä juurikaan. Kun tunteet ovat vähentyneet, koen että en tässä vaiheessa jaksa alkaa tehdä suhteen eteen jotain, mitä tekisin oltuani jonkun kanssa vuosia. Olisipa minulla ollut rohkeutta myöntää tämä asia itselleni jo vuosia sitten, en ole ollut kovinkaan kypsä seurustelemaan ennen kuin nyt olen alkanut selventää itselleni mitä suhde toiseen ihmiseen todella on, mitä se vaatii ja antaa. Mitä on luottaa toiseen ja olla itse luotettava.
Millaiseen parisuhteeseen lapsi kasvaa - sillä on merkitystä. Vanhempien suhde antaa esimerkkiä jälkeläisille. Vanhempien parisuhde on lapsen koti, olen kuullut sanottavan. Miten vanhemmat kohtelevat toisiaan ja miten he kohtaavat toisensa. Minun vanhempani... Me lapset olemme olleet se yhdessä pitävä voima, liima. Meillä on ollut "vastuu" siitä, että vanhemmat pysyvät yhdessä. Myös uskolla on ollut merkityksensä. Joskus mietin, että ehkä uskoon tuleminen oli heille keino pitää rakoileva liitto kasassa - heidän ei tarvinnut ottaa vastuuta ja tehdä päätöksiä vaan avioliiton elinikäisyys ja pysyvyys annettiin sakramenttina ulkoapäin, kiistatta. Meille lapsille korostettiin seurakunnassa sitä, miten ihminen on mitätön, avuton ja voimaton ilman jumalaa; pahuus on meissä kaikissa ja lankeemus tapahtuu väistämättä ellei ihminen tee parannusta, ota jumalaa/jeesusta sydämeensä ja antaudu uskolle. Vain jumalan armosta ihminen pelastuu. Vain jumalan armosta ihminen voi vastustaa maallista ja iänkaikkista pahaa, syntiä, himoa ja turmiota. Emme itse ole mitään, emme voi hallita himoamme, vaan meidän on turvauduttava herraan.
Tämän asian ylitse pääseminen oli aikoinaan vaikeaa. Halusin tuntea olevani vahva, en reppana heittopussi jossain pelissä. "Minulla on oma tahto, minä olen voimakas." Tunsin oloni turvattomaksi tuolla tavalla ajattelevien ja uskovien ihmisten keskellä. Kaikki olivat niin vitun heikkoja ja syntisiä, että piti turvautua jumalaan. Minä halusin olla vakaa, pystyvä ja vahva itse, ihan itse ilman mitään ulkopuolista uskontohumputusta. Ajattelin näin jo varmasti 10-vuotiaana, ja kapinoin mielessäni kovasti tätä ihmisen oman ohjaus- ja päätäntävallan alennusta vastaan. Mietin, että miksi aikuiset eivät osaa ottaa asioistaan vastuuta itse? Miksi he aina rukoilevat ja sanovat, että jos luoja suo? Miksi pitää olla niin vitun nöyrä asioissa joissa ei tarvitse? Oli kamalaa tuntea, että omat vanhemmat esimerkiksi eivät olisi olleet vahvoja - että ilman nyt tätä jumalaa/ uskoa/ parannusta/ armahdusta/ pelastusta he olisivat myös aivan holtittomia, kontrolloimattomia ja menisivät mielitekojensa mukaan. He eivät pystyisi muuhun kuin toimimaan himojensa mukaan, he jättäisivät varmasti heti ensi töikseen perheen ja meidät lapset ja lähtisivät jonkun muun matkaan. Tällä kauhukuvalla meitä peloteltiin ja varoiteltiin uskosta osattomien elämästä - siellä kaikki ovat alkoholisteja, huorintekijöitä, lapsistaan piittamattomia, itsekkäitä paskiaisia.
Ehkä tämä selittää osan siitä miksi maailma tuntui niin pelottavalta kun pääsin vihdoin irti tuosta ympäristöstä. Ja huvittavinta tässä on se, että vanhemmat ovat lientäneet omia näkemyksiään noista ajoista - aluksi he olivat niin ehdottomia ja kaikki oli mustavalkoista - joko taivasta tai helvettiä. Nyt heidän kanssaan voi jostain keskustella, mutta liian myöhäistä sen suhteen, että olisin kokenut toisenlaista lapsuutta. He elivät uskoontulemisen ja sen huuman täysillä, lastensa kustannuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti