On ollut helpottavaa huomata, että pystyn rajaamaan itse omaa toimintaani. Minä todella saan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvälle ja rajoittaa niitä, mitkä tuntuvat pahalle. En lisää omaa stressiäni enää lukemalla tiettyjen ihmisten blogeja sellaisesta elämästä, joka ei -ainakaan tässä vaiheessa- ole minun ulottuvillani. En lue ahdistavia blogeja siis. Suljen ne ulkopuolelle, suljen niiden aiheet itseni ulkopuolelle. Ne eivät kosketa nyt minua, joten miksi lisätä kipua, ahdistusta ja surua pitämällä niitä tietoisuudessa. Minun universumini on juuri sen kokoinen mikä se minun pääni sisällä on. Ja siitä minä päätän itse. Jos siihen joku ihminen joskus tulee tunkemaan ja järkyttämään sen tasapainoa niin sitten mietin uudelleen.
Minä ja minuus on kaiken ydin. Minä ohjaan tätä laivaa. Minä voin itse päättää. Se tuntuu ihanalta. Se iskeytyy tajuntaani aina välillä, sitten taas hetkeksi unohdan sen. Unohdan, että minä voin kyllä tehdä valintoja, vaikka ne olisivat pieniä valintoja. Kuten katsoa elokuva päivää ennen kuin oli tarkoitus, koska nyt tuntui siltä. Tai jättää menemättä jonnekin vaikka oli aikonut. Ne valinnat ovat merkittäviä siksi, että sisäistän olevani ja kykeneväni. Ne eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä koskaan aiemmin, enkä toivo että niistä sellaisia kyllä tuleekaan.
Kuten jo aiemmin totesin, olen miettinyt hengellisyyden... tai pikemminkin sen nimissä tehdyn väkivallan seurauksia minuuteni rakentumiselle. Tunne-elämäongelmainen uskonyhteisö teki selväksi, että omat halut ja toiveet olivat pahasta, niistä piti päästä eroon. Omaa toimijuutta ei ollut, koska se oli jumalalla. Luultavasti vanhempien ja yhteisön harjoittama aivopesu vaikuttaa yhä edelleen monissakin tilanteissa. En saa sanottua mielipidettäni, en osaa pitää siitä kiinni, muovaudun ja mukaudun. Töissä ja yksityiselämässä. Sitä on vaikea selittää niille, jotka eivät ole sitä kokeneet... Siinä tunteessa, kun kokee ettei minua saisi olla olemassa, on jotain niin rikkovaa ja viiltävää, että ei sitä voi tajuta. Se näkyy parisuhteissakin rajattomuutena, itsensä unohtamisena. Minä en asetu poikkiteloin, en vaadi vaikka tarvitsisin jotain. Siinä on vielä paljon oppimista.
Jotenkin ajattelen, että ehkä tästä voi tulla kaunis ja hyvä kesä minulle. Osaltaan vain. Koska niitä paskoja dissopäiviä tulee olemaan, enkä kestä enkä jaksa. Mutta silti, koska ne ovat minua, en voi niille mitään, ne on vain hyväksyttävä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voin armahtaa itseni ja myös hyväksyä sen, että tällainen olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti