Pelasta maailma

Olen antanut itselleni ihan vain tällaisen homemade-diagnoosin kuin burn out. Arvelen kärsineeni sen ensimmäisitä oireista jo myöhäisestä teini-iästä lähtien. Olen jo penskasta ollut hyvin sensitiivinen toisten ihmisten tunnetiloille ja aistinut herkästi missä mennään vaikka asioita ei ole sanotukaan ääneen. Otan muiden tunteet itseeni, ja mukautan oman olotilani ja tunteeni samalle taajuudelle heidän kanssaan. En välttämättä kanna toisten murheita, mutta imen negatiiviset tunteet itseeni ja yhtäkkiä kaottisuus on päässäni vaikka oma tunteeni olisi ollut aivan toisenlainen. Ehkä se on jonkinlaista rajattomuutta itsen ja toisen välillä? Esimerkki: ystävä itkee jonkun läheisen kuolemaa, lohdutan kunnes minut valtaa sama musertava suru kuin joku olisi kuollut myös minulta -> tarvitsen kohta itse lohduttajaa. Tämä ei kuitenkaan ole sitä, että olisin enää surullinen toisen puolesta ja sillä tapaa kantaisin huolta hänestä, vaan olen itse ihan hajalla. Jotain surullista ja menetettyä ja kadotettua on omassa menneisyydessäni, ja pyrin auttamaan itseäni auttamalla toisia. Saan tilaisuuden käydä läpi yhä uudelleen vaikeita tunteita kun hankin vaikeuksissa olevia ihmisiä ympärilleni. 

Ehkä hiljalleen alan nähdä eron siinä mikä on rehellista empatiaa ja mikä sympatiaa. "Burn out" on tullut siitä, että isä on omalla esimerkillään kannustanut auttamaan muita ihmisiä omasta hyvinvoinnista ja rajoista välittämättä. Jollain tavalla tuntuu, että uskonyhteisössä ihmiset halusivat käännyttää toisia ajattelemaan ja tuntemaan samalla tavalla jotta voisivat säilyttää mielessään oman elämänsä mielekkyyden. Ympärille pitää hakea paljon samanmielisiä koska oma tunne, usko tai persoona ei ole tarpeeksi vahva kestämään kritiikkiä ja kyseenalaistamista. 

Burn out. Väsymystä tunteisiin, ihmisiin. Olen ollut niin hukassa itseltäni. Kun on pitänyt kantaa huolta toisista, pelastaa koko maailma, kaikki on ollut minun varassani. Näin ei tietenkään ole koskaan sanottu tai vihjailtu. Mutta minun on pitänyt kieltää itseltäni kaikki: tunteet, kokemukset ja unelmat koska minulla ei ole ollut oikeutta niihin ennen kuin olen auttanut muita. Ja autettavien määrä ei tässä maailmassa lopu. Vihasin jossain vaiheessa kaikkea "hyvää elämää", mistään ei olisi saanut saada itselleen mitään ja auttaminenkin oli turhaa jos siitä sai tyydytystä koska silloinhan senkin ainoa motiivi olisi ollut itsekkyys! (Hyvin mustavalkoinen ajattelutapa siis jo teininä)

Ehkä tulen käymään terapiassa jonkin asteista taistelua siitä onko minulla oikeus kenties jopa omaan elämään, missä menevät auttamisen ja uhrautumisen rajat. Koska kyllähän se niin on, että voisin monesta asiasta lupua muiden hyväksi -ihan siis materiasta- ja käyttää varani muuhun kuin itseeni. Mutta missä määrin? 

Olen yhtäaikaisesti sekä iloinen että pahoinvoiva sen vuoksi että minä todella olen olemassa. Fyysisesti olen sitä tietenkin, en epäile missään vaiheessa kadonneeni mihinkään, mutta psyykkisesti olemassaolo on raskasta. En tahtoisi millään kestää sitä, että minä olen, koska se tarkoittaa että minulla on oma tahto ja voin haluta asioita, voin tehdä niitä. Olen kuin jättänyt lopun murrosiästäni elämättä (tai sitten varhaislapsuuden separaatiovaiheesta) kun opettelen olemaan yksilö. 

Jollain tasolla ongelmani aiheutuvat eriytymis-lähentymisvaiheen aikaisista tapahtumista. Terapeuttini pohtii aina miten lapsuuteni näkyy tässä hetkessä, aikuisuudessa. Erityisesti läheiset ja intiimit suhteet tuovat esiin kiintymyssuhteen laadun sekä lapsuudessa muotoutuneet skeemat. Välillä olo on ollut kuin kiikkulaudalla keinuessa mistä erityisesti poikaystävät ovat saaneet kärsiä. Eniten kyllä minä itse vuosien varrella, sillä oma epävakaisuuteni näkyy... tai ilmenee lähinnä sisäänpäin oireiluna eli ei toisiin ihmisiin ja ympäristöön purkamalla. Vaikeudet ovat omissa tunteissani ja ajatuksissani, mutta en näytä niitä ulospäin. Siksi monen on niin helvetin vaikea uskoa että minulla on joskus ollut ihan oikeasti vaikeaa. Ja minulle se on taas niin helvetin suututtavaa että kokemani aliarvioidaan ja sitä vähätellään tai ollaan uskomatta. Kiikuttelu kiikkulaudalla on siis sitä, että yhtenä hetkenä saatan haluta olla jonkun ihmisen kanssa, toisena hetkenä en. Haluan läheisyyttä ja lämpöä, toisena hetkenä en. Vaikka en haluaisi vaan toivoisin voivani pysyä kaukana niin silti en osaa sanoa asiasta. Pelkään, että sanomalla ei en saa enää toista tilaisuutta olla pidetty ja haluttu. Minut hylätään ja minut jätetään. Lopulta käyttäydyn kuin mieltä vailla, alan inhota itseäni ja toista ja haluan lakata tuntemasta kaikkia tunteita vuoronperään. Sitten en anna anteeksi itselleni tekemiäni tyhmyyksiä. 

Terapian tukemana pystyn ja uskallan jo asettua näihin ahdistaviin tunteisiin, pysyä niissä hetken ja tarkastella niitä. Aiemmin olen saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia niistä. Opettelen sietämään taas tunteita. Tällä hetkellä mietin mielessäni mitä tunteita minussa herättää se, että toinen ihminen menee eteenpäin ja itse vasta pohdin mihin suuntaan lähtisin. Suhteiden päättyessä olen aina jäänyt rakastamaan toista osapuolta. Ehkä siksi että tiedän tämän ihmisen lähtevän lopullisesti ja pois saavuttamattomiin -tunteen tasolla- ja se on helpottavaa. En pysty olemaan kiintynyt läheisessä suhteessa, koska läheisyys satuttaa ja kiintymyksen kohde saattaa "tappaa" minut. Lakkaan olemasta jos hän lakkaa välittämästä.

Ja tätäkään ongelmaa ei olisi ilman psykodynaamista psykoterapiaa. Eihän?