Olen joskus pohtinut masennuksen ja epävakauden keskinäisiä yhteyksiä, ja omalla kohdallani olen sitä mieltä että masennus on ollut seurausta "rajatilailustani". Päänsisäiset ongelmat ovat olleet niin vahvoja, että lopulta vuosien mittaan on ollut "pakko" vaipua masennukseen ja toimintakyvyttömyyteen koska niitä alkuperäisiä ongelmia ei ole osannut ratkaista.
Lapsuudesta olenkin jo kertonut. Kun ei saanut olla oma itsensä, vanhemmat olivat pelottavia ja etäisiä. Raivokohtauksia, mököttämistä, hylkäämistä. Mutta välillä sitten taas lämmintä ja rakastavaa. Itsestä ja todellisuudesta etääntyminen sekä tunteiden eristys alkoivat alle 10- vuotiaana kun mentiin mukaan herätysliiketoimintaan. Siellä pelkäsin ja halusin pois; kaikki aikuiset olivat sekaisin ja tunteita oli liikaa!
Osasin eristää omat tunteet tosi hyvin ja olo oli varsin epätodellinen suurimman osan aikaa. Peruskouluiässä jo tunsin olevani kaukana kaikista ihmisistä. Myös kiusatuksi tuleminen vaikutti itsetuntoon kun ei päässyt pakoon sitä.
Näistä aineksista leivottiin sitten koko aikuisuuteeni vaikuttanut soppa. Huono itsetunto, hylätyksi tulemisen pelko, häpeä itsestä. Millä tavoin se voi näkyä? Ei välttämättä ulkopuoliselle, mutta kun asioita tarkastelee lähemmin niin ihan arkielämäkin voi olla vaikeaa minulle.
Ihmisten kanssa oleminen on vaikeaa, koska pelkään heidän ajattelevan minusta pahaa, pitävän minua tyhmänä ja laiskana. Tulkitsen muiden sanallisen ja ei-sanallisen viestinnän negatiivisesti. Muistan ikävät kokemukset liiankin hyvin ja pitkään. Ne jäävät vaivaamaan mieltä, mistä seuraa oikea oravanpyörä. Koen olevani muidenkin läsnäollessa jossain kuplan sisällä; henkisesti täysin yksin. Haluan vain pois, kotiin missä ei tarvitse pinnistellä ja näytellä normaalia. Välillä sosiaalisten tilanteiden kammo on ollut niin vahva, että olen pysytellyt kotona niin kauan kuin vain ruokavarannot ovat antaneet myöten. Kotoa poistuminen on ollut kamalaa, koska ei halua näyttäytyä edes lähiruokakaupassa. (Syy: ei ole tarpeeksi hyvä ihminen menemään edes sinne.)
Olen opiskellut ja saanut kehuja siitä kun arvosanat ovat olleet hyviä. Niistä ei kuitenkaan näe sitä kuinka paljon itkua, painajaisia, kauhua ja ahdistusta niiden saavuttamisen taustalla on ollut. Kouluun meneminen on pelottanut, ihmisten näkeminen on pelottanut. Myös omien ystävien, koska heidän seurassaan joutuu skarppaamaan niin kovasti etteivät he näe surullisuutta ja alakuloa. Esittämisestä väsyy, ja kotona ei jaksa muuta kuin nukkua. Minulle kulissin säilyttäminen on ollut niin tärkeää, että en ole vain voinut antaa periksi ja kertoa ihmisille että minulla on ongelmia.
Tyhjyys ja viha. Niistä ovat pienet epävakaat tytöt tehty. Vihaa ei saa ilmaista, jos tulee vahingossa vihaiseksi siitä seuraa suunnaton tyhjyys. Minä en ole ollut olemassa, niin sanoisin. Voi helvetin vittu tätä vyyhtiä. Olen nyt mielestäni tasapainossa kun tarkastellaan asiaa laajemmin, pieniä hetkittäisiä "kohtauksia" saattaa tulla välillä mutta pystyn silti näkemään ne kokonaisuuden osana. Tiedän että paha olo menee pois, ja myöskin luotan siihen. Haluan kokea tunteeni vaikka ne olisivatkin "järjettömiä". Haluan nauraa vaikka se tekisi minusta toisten silmissä idiootin. Haluan itkeä jos näen kuolleen oravan tai nälkäisen kissan. MINÄ VAIN HALUAN. Ja minä aion. Olkoon syyt omituisille tunteilleni mitä vain, mielestäni ne on tunnettava. Nähtiinhän mitä siitä seuraa kun yrittää ne kieltää.
Lapsuudesta olenkin jo kertonut. Kun ei saanut olla oma itsensä, vanhemmat olivat pelottavia ja etäisiä. Raivokohtauksia, mököttämistä, hylkäämistä. Mutta välillä sitten taas lämmintä ja rakastavaa. Itsestä ja todellisuudesta etääntyminen sekä tunteiden eristys alkoivat alle 10- vuotiaana kun mentiin mukaan herätysliiketoimintaan. Siellä pelkäsin ja halusin pois; kaikki aikuiset olivat sekaisin ja tunteita oli liikaa!
Osasin eristää omat tunteet tosi hyvin ja olo oli varsin epätodellinen suurimman osan aikaa. Peruskouluiässä jo tunsin olevani kaukana kaikista ihmisistä. Myös kiusatuksi tuleminen vaikutti itsetuntoon kun ei päässyt pakoon sitä.
Näistä aineksista leivottiin sitten koko aikuisuuteeni vaikuttanut soppa. Huono itsetunto, hylätyksi tulemisen pelko, häpeä itsestä. Millä tavoin se voi näkyä? Ei välttämättä ulkopuoliselle, mutta kun asioita tarkastelee lähemmin niin ihan arkielämäkin voi olla vaikeaa minulle.
Ihmisten kanssa oleminen on vaikeaa, koska pelkään heidän ajattelevan minusta pahaa, pitävän minua tyhmänä ja laiskana. Tulkitsen muiden sanallisen ja ei-sanallisen viestinnän negatiivisesti. Muistan ikävät kokemukset liiankin hyvin ja pitkään. Ne jäävät vaivaamaan mieltä, mistä seuraa oikea oravanpyörä. Koen olevani muidenkin läsnäollessa jossain kuplan sisällä; henkisesti täysin yksin. Haluan vain pois, kotiin missä ei tarvitse pinnistellä ja näytellä normaalia. Välillä sosiaalisten tilanteiden kammo on ollut niin vahva, että olen pysytellyt kotona niin kauan kuin vain ruokavarannot ovat antaneet myöten. Kotoa poistuminen on ollut kamalaa, koska ei halua näyttäytyä edes lähiruokakaupassa. (Syy: ei ole tarpeeksi hyvä ihminen menemään edes sinne.)
Olen opiskellut ja saanut kehuja siitä kun arvosanat ovat olleet hyviä. Niistä ei kuitenkaan näe sitä kuinka paljon itkua, painajaisia, kauhua ja ahdistusta niiden saavuttamisen taustalla on ollut. Kouluun meneminen on pelottanut, ihmisten näkeminen on pelottanut. Myös omien ystävien, koska heidän seurassaan joutuu skarppaamaan niin kovasti etteivät he näe surullisuutta ja alakuloa. Esittämisestä väsyy, ja kotona ei jaksa muuta kuin nukkua. Minulle kulissin säilyttäminen on ollut niin tärkeää, että en ole vain voinut antaa periksi ja kertoa ihmisille että minulla on ongelmia.
Tyhjyys ja viha. Niistä ovat pienet epävakaat tytöt tehty. Vihaa ei saa ilmaista, jos tulee vahingossa vihaiseksi siitä seuraa suunnaton tyhjyys. Minä en ole ollut olemassa, niin sanoisin. Voi helvetin vittu tätä vyyhtiä. Olen nyt mielestäni tasapainossa kun tarkastellaan asiaa laajemmin, pieniä hetkittäisiä "kohtauksia" saattaa tulla välillä mutta pystyn silti näkemään ne kokonaisuuden osana. Tiedän että paha olo menee pois, ja myöskin luotan siihen. Haluan kokea tunteeni vaikka ne olisivatkin "järjettömiä". Haluan nauraa vaikka se tekisi minusta toisten silmissä idiootin. Haluan itkeä jos näen kuolleen oravan tai nälkäisen kissan. MINÄ VAIN HALUAN. Ja minä aion. Olkoon syyt omituisille tunteilleni mitä vain, mielestäni ne on tunnettava. Nähtiinhän mitä siitä seuraa kun yrittää ne kieltää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti