Pohdiskelen aina silloin tällöin, että millaisia vaiheita rajatilaihmisen elämä pitkällä aikavälillä sisältää, ja millainen häiriö pohjimmaiselta "luonteeltaan" on. Ovatko rauhalliset ja tasapainoiset jaksot osa häiriötä, ja sitten tiettyjen laukaisevien tekijöiden myötä psyyke romahtaa ja oireilu alkaa. Aivan samalla tavoin kuin alkoholisti tai syömishäiriöinen voi olla päälle päin ja käyttäytymiseltään "normaali", mutta silti sairaus voi puhjeta uudelleen. Olemmeko siis koko ajan sairaita, aina alkkiksia, syömishäiriöisä ja epävakaita vaikka oireet olisivat poissa? Ainakin alkoholistien kuulee sanovan, että huolimatta toipumisesta he pitävät itseään loppu elämänsä alkoholisteina, koska joutuvat tarkkailemaan suhdettaan alkoholiin. Ongelma tulee aina olemaan ja pysymään - tai ainakaan taistoa alkoholin kanssa ei parane unohtaa.
En tiedä onko minulla tällä hetkellä ongelmia. Aiemmin ongelmani on ollut masennus, vaikea sellainen. Jossain vaiheessa ennen masennusta on ollut pahoja kriisejä ja "epävakaata" eloa - pään sisällä. Yritän taistella oireita vastaan: jos pelottaa ja ahdistaa mennä yliopistolle, pakotan itseni menemään. Kun haluaisin vain jäädä turtuneena paikalleen ja unohtaa arkiset rutiinit, lähden lenkille tai muuten vain haukkaamaan happea ja liikkumisen kautta tulen taas tietoisemmaksi kehosta joka sitoo minut tähän hetkeen. Ajatukseni, tunteeni ja mieleni ovat tässä hetkessä ja nautin siitä. En muista milloin olisi ollut viimeksi sellainen syksy jolloin pystyin olemaan kotona illalla ilman ahdistusta. Ahdistus on vienyt ajatukset aina toisaalle, muistoihin ja vanhoihin jo kauan sitten elettyihin tilanteisiin.
Marsha M. Linehan on kehittänyt epävakaan persoonallisuuden hoitoon kognitiivis-behavioristista hoitomallia ja terapiaa, jotka perustuvat biososiaaliseen malliin. Epävakaus syntyy tiettyjen biologisten ominaisuuksien ja sosiaalisen ympäristön yhteisvaikutuksesta, jolloin emootioiden sääteleminen häiriintyy. Epävakaan ihmisen ajattelu ja tunteet ovat voimakkaasti kahtiajakautuneita ja äärimmäisiä. Jos biologisilta ominaisuuksiltaan (temperamentiltaan?) altis lapsi kasvaa Linehanin mukaan invalidoivassa (mitätöivässä, vähättelevässä) ympäristössä, on vaarana että hänelle kehittyy epävakaa persoonallisuus. Invalidoiva ympäristö ohittaa lapsen tunteet ja kokemukset; niitä ei vahvisteta todeksi vaan vanhemmat / muut aikuiset selittävät tunteet toisiksi. Lasta ei opeteta säätelemään tunteitaan, ja ongelmat yliyksinkertaistetaan (miten tuo yliyksinkertaistaminen vaikuttaa niin tutulta? Niin aivan, usko jeesukseen ja jumalaan koska se ratkaisee kaiken ja pelastaa - en nyt eikä ehkä koskaan tässä elämässä mutta sitten kuoleman jälkeen viimeistään olet saava palkinnon)
On esitetty myös oletus, että häiriön perustana saattaa olla lapsen käsitys ja tuntemus hoivaajan häneen kohdistamista vihamielisistä ja tuhoisista ajatuksista (Higgit & Fonagy) Ei ole vaikea uskoa sitä, että nykyajan naisissa tätä tunnetta esiintyy, mikäli he eivät ole täysin sinut lapsensaamisen kanssa. Lapsi on loputtoman vaativa ja haluava, jotain mitä aikuinen ei saa olla.
Luen siis parhaillaan kirjaa Kognitiivinen psykoterapia ja kiintymyssuhdeteoria, joten siis käytän tässä sekundaarilähdettä. Kirja on mielenkiintoinen.
Pieniä ilonpilkahduksia elämässä. Mihinhän pieni kutkuttava tunne mahanpohjassa voi johtaa jos vain antaa sille luvan kasvaa?
Hei. Löysin blogisi muutama päivä sitten ja olen melkein kaikki kirjoitukset kahlannut läpi. "Upea" (kenties väärä ilmaisu tähän?) tunne huomata kuinka joku kirjoittaa ne asiat mitä omassa päässä liikkuu, itse kun en osaa muodostaa kuin kysymyksiä vailla vastauksia. Olen saanut kirjoituksistasi paljon. En osaa sanoa mitä, mutta oloni on jostain syystä parempi luettuani kirjoituksiasi. Ehkä siksi että olet muodostanut sanat niin monelle minunkin päässäni vaeltaneelle ajatukselle.
VastaaPoista