Olen todella pahalla tuulella koska joudun tekemään vihaamiani opiskelutehtäviä. Tunnen niin suurta alemmuuden ja tyhmyyden tunnetta että tekisi mieli heitellä tavaroita seinään ja ikkunasta ulos. En ymmärrä sanaakaan lukemastani kirjallisuudesta, tentit häämöttävät parin viikon päässä ja samaan aikaan tajuan että enhän ole tehnyt mitään tänä syksynä...
Voi mikä vitutus. Tekisi mieli vain ottaa lomaa ja lähteä... niin minne? Vain olemaan, mutta se kun ei ole mahdollista. Ehkä en edes halua valmistua (erittäin paikkansapitävää), koska koko pääaine ei motivoi minua enkä halua valmistua siihen ammattiin mihin tulen valmistumaan. En minä halua olla sellaisessa työssä. Se on ollut vaikea myöntää itselle... tai ei niinkään vaikeaa mutta aikaavievää. Minä olen myötäeläjä, tartun toisen tunteisiin, suren ja lohdutan mutta minä en ole auttaja sanan varsinaisessa merkityksessä. En jaksa auttaa toisia. Pienissä asioissa kyllä, myöskin pyyteettömästi mutta en tahdo tehdä sitä työkseni. Kuolisin siihen taakkaan.
Todennäköisesti alan tutkijaksi. Tai siis ai niin... enhän voi alkaa kun en ymmärrä tutkimusmenetelmistä mitään. Edelleenkään. Päässä on kaaos, joka toivottavasti helpotttaa. Ensi keväänä viimeistään.
Ihminen voi valita elämänsä suunnan. Minä voin valita, että lopetan opiskelut, kuka tahansa voi valita samoin. Se ei todellakaan ole helppoa, ei rahallisesti eikä sosiaalisten suhteiden kannalta. Mutta missäpä menisi yksilönvapauden rajat, omassa onnellisuudessa. Pidän nykymaailman menosta: huomista ei ole, ja kun se on saavutettu, päivä kestää vain vähän aikaaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti