Voisipa elämä tapahtua toisten ihmisten ehdoilla, heidän mielessään. Toivon joinain hetkinä voivani vapautua omasta olemassaolostani, tai ainakin karata kauas tietoisuudesta. Minun ei tarvitsisi elää, tuntea, kokea, toimia ja tehdä päätöksiä. Voisin olla pelkästään sitä miltä näyttää, minkä mielikuvan annan muille. Minun ei tarvitsisi jäädä yksin eikä kohdata sitä hetkeä kun istun yksin kotona, sulkeutuneena johonkin toiseen universumiin. Kotona kaikki pysähtyy, seinien ulkopuolinen elämä lakkaa olemasta ja vaikuttamasta. On aivan sama mitä olen, koska silloin en ole kukaan. Kukaan toinen ihminen ei ole peilinä, ei heijastamassa takaisin mitä olen.
Terapiassa minä olen ja saan olla. Ehkä voin vähitellen rakentaa käsitystä siitä kuka olen, että saan käsityksen omasta pysyvyydestäni. Ongelmahan ei ole se, etten tietäisi mistä pidän tai mitä haluaisin tehdä vaan se, että välillä minä ikään kuin lakkaan olemasta, kaikki tuntuu niin vieraalta, myös minä itse. Muut ihmiset ovat olemassa, minä en ymmärrä mistä elämässä on kyse. Kaikki tuntuu täysin turhalta ja rajattomalta. Minulle olisi aivan sama vaikka jättäisin kaiken taakseni ja lähtisin pois. Tunneside katkeaa kaikkeen, en ymmärrä miltä tärkeät tunteet tuntuvat, en ymmärrä keitä ystäväni ja rakkaani ovat. He ovat vieraita.
Toisaalta on helpottavaa jos voi suhtautua asiaan itseironisesti. Niin minä yritän tehdä. Tänään on taas tätä ja pää hajoaa, huomenna jotain muuta. Oppisinpa ottamaan vaikeudet ohimenevinä hetkinä... Ei tunnetilojen tarvitse jäädä päälle.. Kai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti