Tämän hetken tuntemukseni ovat vitutus ja ärsytys. Monet asiat vaivaavat ja painavat mieltä tuottaen stressiä. Terapeutti ei oikein ymmärrä reaktioitani ja lähtee hakemaan selitystä väärästä suunnasta, siis minun mielestäni. Olen itse tietoinen pitkästä aikaa tästä äkkinäisestä ja mustavalkoisesta reagointitavastani, mutta en saa yksin siitä otetta. Minulla vain naksahtaa joku viha-moodi päälle, joka pitää sisällään tietenkin vihamielisyyttä, muiden syyttelyä ja vähättelyä. Se on selkeä defenssi, jonka luulen tulevan esiin tilanteissa, joissa avuton lapsi-minä muistuttaa olemassaolostaan. Olenhan joutunut esittämään vahvaa, vastuuntuntoista ja pärjäävää niin pienestä, joten kontrolloin avuttomuutta ja heikoutta kohdistamalla siihen suuttumusta ja vihaa, jopa ympäristössäni. Muiden ihmisten heikkous saa minut suuttumaan, ja huudan sille omalle heikolle minälleni, että saatanan nössö ei tässä ole ennenkään pillitetty. Olen sisäistänyt siis vanhempien asenteen osaksi persoonaani ja pystyn nyt itse "säätelemään" itseäni eli pitämään avuttomuuden tunteen poissa itsestäni.
Yritän välttää tilanteita, joissa saisin raivareita ja ahdistuskohtauksia. Siksi joudun vetäytymään pois ihmiskontakteista ja niistä mahdollisista konflikteista, joita niissä saattaa tulla. Olen välillä todella mustavalkoinen ihminen, välillä pehmittelen ja mielistelen liikaa, jotta umpikujaan ei ajauduttaisi. Tätä terapeuttini ei ole ehkä ymmärtänyt. Vieläkään tämä problematiikka ei ole ratkennut.
Terapeuttini kehotti epäsuorasti haistattamaan paskat opinnoille jos ne eivät motivoi. Ei nyt ehkä ihan näillä sanoilla eikä tällä merkityksellä, mutta hän totesi, että voi olla ihan realismia, etten saa opinnoistani irti sitä mitä haluaisin - silloin ehkä kannattaa mennä siitä mistä aita on matalin, kerätä vain opintopisteet ja valmistua. Tietoa voi hankkia muualtakin.
No juuri niin. Nyt kun tässä on vielä se ongelma, etten tiedä haluanko tehdä näitä hommia. Olen aina välillä sitä mieltä, että kyllä tahdon, mutta nyt yhä enenevässä määrin kallistun sille kannalle etten oikeasti halua. Olen hakeutunut alalle aikoinaan vääristä syistä - omista parantumisentarpeista lähtien, halusin ratkaista jonkun konfliktin sisälläni. Nyt ne alkavat pikkuisen aueta, ja olen huomannut että aiemmin minut on pakotettu ajattelemaan, että ansaitsen oman olemassaoloni vain olemalla avuksi ja hyödyksi muille ihmisille. Väsyin siihen, ja ongelmat kasaantuivat. Nyt olen niin väsynyt taas tähän, että haluaisin vain pitää breikkiä kaikesta. Liikaa vaatimuksia.
Kyllä tästä taas yli mennään, ja nytkin jo hieman helpottaa. Vitutukset ovat ohimeneviä, mutta silti olen vakavissani miettinyt, että mikä ammatti ja työ olisi minulle paras. Toisaalta tunnen edelleen kovaa maailmantuskaa, ja mieti sitä että eikö ihmisten olisi tarkoitus auttaa toisia - tee muille mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Alan vain olla niin sekaisin kaikesta tästä yliopistohässäkästä, minun historiallani ei tee hyvää jatkuva kyseenalaistaminen ja asioiden pohtiminen liian suuressa mittakaavassa. En kykene ymmärtämään ja sulattamaan asioita, koska tämä pelasta maailma- syndrooma on ollut niin läsnä lapsuudenkodissa. Herätystä on rukoiltu koko maailmalle ja koko ajan on puhuttu siitä miten paljon on tehtävää, että mahdollisimman moni ennätettäisiin pelastaa jumalan valtakuntaan ennen tempausta. Great deal. Nyt en tiedä mihin vetää rajat - aina voisi tehdä ja jaksaa enemmän. Lopetanko työt tälle päivälle? No mutta tuossa olisi vielä yksi perhe, jolle tehdä sitä ja tätä, tuossa vielä muutama odottaisi soittoa.
Laitan oven kiinni, sulkeudun pois maailmasa. Omalla kotisohvalla ei ole muita, ei ketään vaatimassa mitään. Olen muuten hyvin iloinen omasta kodistani. Tämä ei ole ehkä ihannekotini, mutta nykyisin olen tohkeissani aina vuokranmaksupäivänä - kotini on jokaisen euron arvoinen! Täällä on hiljaista, rauhallista, saan olla missä ja miten haluan - minun ei tarvitse olla ahdistunut omassa kodissani. Käytän nyt samoja argumentteja mitä omat vanhempani käyttivät aikoinaan, mutta sillä erolla, että nyt kodissani on todella turvallista olla. Olen onnellinen, että olen päässyt vanhemmistani eroon. Vihdoinkin saan olla minä omassa kodissani. Puolustin myös oikeutta omaan elämääni, kun isä soitteli ja kysyi menenkö pääsiäiseksi synnyinkaupunkiini. Sanoin, että en ole tulossa, vastahan siellä olin ja haluan olla omassa kodissani lomalla. Hän oli ihmeissään, koska hänellä on oletus että menen lomilla käymään siellä, koska muulloin en juuri kerkeä. Ehkä ensi kerralla sanon, että ai miksi minun pitäisi käyttää lyhyet lomani siellä reissaamiseen? Tulisi hän tänne koska on juuri päässyt eläkkeelle! Hänellähän ei ole muuta kuin aikaa.
Nyt olen valmis sulkeutumaan tältä päivältä. Ehkä vain muutamaksi tunniksi tai sitten pariksi päiväksi, nyt olisi taas kiireitä opintojen suhteen. Ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti