Vaadin hoitoa psykiatrilleni

Piipahdin tänään toistamiseen psykiatrin vastaanotolla. Olin lievästi huvittunut siitä, että tämän alan erikoislääkäri piiloutui kuin eroahdistuksesta kärsivä 2-vuotias tietokoneensa taakse eikä katsonut puolen tunnin aikana minuun kuin kaksi kertaa. Hän luki vanhoja tekstejä, kysyi samat kysymykset kuin pari kuukautta sitten, kirjoitti reseptin ja sitten olin jo ulkona. Ihan autistinen tyyppi, anteeksi vain. Mietin itsekseni, että roolit olisivat voineet olla ulkopuolisen silmin kyllä ihan päinvastoin jos käyttäytymistä arvioi. Vakuutuin siitä, että taidan olla sosiaalisilta taidoiltani aika normaali, kiitos tästä vertailukohteesta psykiatrille.

Puhuin yhden "eksän" kanssa pitkään puhelimessa. Aina silloin tällöin soitellaan, tai hän soittelee. Tosin nyt on ollut kyllä parina päivänä mielessä, että olisi pitänyt kysellä kuulumisia, mutta ehtipä mokoma taas ensin. On ihan hassua, että me kinaamme asioista, olemme aivan toistemme vastakohtia ihmisinä (elämäntavoiltamme, arvoiltamme, kiinnostuksen kohteiltamme...) mutta silti olemme vuodesta toiseen kavereita. Se on sanottava tunnustukseksi, että hän opetti minut ottamaan elämän hieman kevyemmin ja suhtautumaan siihen rennommalla asenteella. Joskus voi vaan katsella mihin elämä vie eikä panikoitua jos kaikki ei mene kuten on suunnitellut.

Koiranhankinnastakin puhuttiin. Olen itse haudannut ajatuksen pennun ostamisesta tänä vuonna. Tämä homma on kääntynyt vähän nyt päälaelleen siinä mielessä, että nyt kun jaksaisin touhuta koiran kanssa ja harrastaa niin en ole kotona; aiemmin pysyin visusti kotosalla mutta silloin ongelmana oli se, että en olisi jaksanut raahautua lenkille. Tiedän monen vuoden kokemuksella, että kun koira on taloudessa, sen hoito menee rutiinilla (ruokkiminen, kynsienleikkuu, turkinhoito) eikä siihen edes kiinnitä sillä tavoin huomiota, sen vaan tekee "huomaamatta", sitten se aktivointi ja lenkittäminen on sitä vaivannäköä varsinkin sohvanlämpöä rakastavalle ihmiselle. Kuitenkin se koiranolemassaolo tuntuu itsestäänselvältä. "Mitä minä tekisin jos ei tätä turjaketta olisi? Tylsistyisin kuoliaaksi!" Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa :), mutta siltä se koiraihmisestä tuntuu. Nyt tuntuu vain siltä, että juuri se sitovuus on pahinta, mitä en tässä vaiheessa jaksa ottaa vastuulleni. Se vie kuitenkin sen oman vapauden mennä ja tulla miten haluaa, vaikka onhan sitä ennenkin pärjätty yksinään elukan kanssa. Mutta se, että vaikka pystyisin juuri sen kolme kertaa päivässä käyttään pissalenkillä ei ole tarpeeksi vaan koira tarvitsee myös seuraa ja toimintaa. Joten ruusunpunaiset kuvitelmat ihanasta villistä purevasta rasavillistä ovat hieman saaneet realistisia sävyjä, ja taidan siirtää tätä haavetta hamaan tulevaisuuteen. Eikä tunnu edes pahalta, kun tiedän että joskus sen toteuttamiseen tulee oikea aika.