Näissä terapia- ja terveysongelma-asioissa minua on alkanut yhä enemmän vaivata se, että perhe ja sukulaiset eivät tiedä niistä mitään. En haluaisi kertoakaan - siitä nousisi hirveä meteli - mutta se etten kerro on juuri sitä mistä ongelmat alunperin melko pitkälti tulevatkin: tunteiden ja tarpeiden tukahduttamisesta, etäisyydestä ja tukeutumattomuudesta läheisiin ihmisiin. Eli tavallaan pidän yllä tätä kuviota, koska jotain voisi liikahtaa eteenpäin esimerkiksi minun ja vanhempieni välillä, jos kertoisin heille. Mutta en tahdo, vaikka se joinakin hetkinä on tuntunut hyvältä idealta. Tiedän, että kohta se ei enää siltä tunnu vaan olen ihan päinvastaista mieltä. Joten parempi jättää kertomatta.
Olen miettinyt noita tunnetilojen vaihtelua tässä viime aikoina. Olen ollut sitä mieltä, että sitä ei ole minulla kovin paljoa ilmennyt enää tänä vuonna, mutta tosiasiassa sitä on kuitenkin. Kuten joskus teini-iässä niin nytkin minulla on oikeastaan kaksi sellaista vakituista "minä-tilaa", eli toinen on se aikaansaava ja energinen ja optimistinen. Toinen on sitten lamaantunut, ahdistunut, ehkä energisempi kuin aiemmin, mutta silti toivoton tulevaisuuden suhteen. Näiden kahden vaihtelua se elämä sitten aika pitkälti on.
Töissä on myös tuntunut pahalta viime aikoina. Omat ajattelun ja tuntemisen ongelmat näkyvät myös siinä, miten kohtaan ihmisiä ja miten työskentelen. Ohjaudun liikaa - tai väärällä tavalla - omista tunteistani lähtien. Ihmissuhdetyössä omat tunteet voivat olla tärkeä siksi, että niitä havainnoimalla voi huomata paljon myös asiakkaassa tapahtuvia reaktioita ja tunteita. Mutta minulla ongelma on se, että joihinkin ihmisten toimiin reagoin automaatiolla: tietynlaisen persoonan ja uhman edessä peräännyn ja sovittelen, minut on helppo puhua ympäri ja "pyörryksiin" jos olen yhtään tuollaisessa ahdistuneessa minä-tilassa. Silloin minulla on väärällä tavalla omat tunteet päällä ja aktivoituneena. Pakenen pääni sisällä uhkaa välttelemällä konflikteja, koska en kestä sitä.
Joudun tekemään paljon töitä tuon asian eteen, ja onneksi en työskentele yksin vaan työpari on mukana. Mutta kieltämättä olen oman huoneeni rauhassa miettinyt jo pari kertaa, että jaksanko olla töissä. On niin paljon vaikeita asioita itselle, enkä pysty vielä suojautumaan työroolin taakse niin hyvin.
Tällä nimenomaisella hetkellä tuntuu kuitenkin ihan hyvältä. Meni illan suunnitelmat hieman uusiksi, mikä veti mielen hetkeksi matalaksi, mutta ei tässä enää mitään hätää. Olen ottanut tavaksi miettiä surullisina hetkinä sitä mikä elämässäni on hyvin, ja niitä asioita löytyy paljon. Sitten yritän ajatella, että tästä on todella turvallista jatkaa eteenpäin - lähtökohdat ovat hyvät ja ne suurimmat uhat tulevat omasta päästä, ei ulkopuolisesta maailmasta. Tällä hetkellä.
Olen miettinyt noita tunnetilojen vaihtelua tässä viime aikoina. Olen ollut sitä mieltä, että sitä ei ole minulla kovin paljoa ilmennyt enää tänä vuonna, mutta tosiasiassa sitä on kuitenkin. Kuten joskus teini-iässä niin nytkin minulla on oikeastaan kaksi sellaista vakituista "minä-tilaa", eli toinen on se aikaansaava ja energinen ja optimistinen. Toinen on sitten lamaantunut, ahdistunut, ehkä energisempi kuin aiemmin, mutta silti toivoton tulevaisuuden suhteen. Näiden kahden vaihtelua se elämä sitten aika pitkälti on.
Töissä on myös tuntunut pahalta viime aikoina. Omat ajattelun ja tuntemisen ongelmat näkyvät myös siinä, miten kohtaan ihmisiä ja miten työskentelen. Ohjaudun liikaa - tai väärällä tavalla - omista tunteistani lähtien. Ihmissuhdetyössä omat tunteet voivat olla tärkeä siksi, että niitä havainnoimalla voi huomata paljon myös asiakkaassa tapahtuvia reaktioita ja tunteita. Mutta minulla ongelma on se, että joihinkin ihmisten toimiin reagoin automaatiolla: tietynlaisen persoonan ja uhman edessä peräännyn ja sovittelen, minut on helppo puhua ympäri ja "pyörryksiin" jos olen yhtään tuollaisessa ahdistuneessa minä-tilassa. Silloin minulla on väärällä tavalla omat tunteet päällä ja aktivoituneena. Pakenen pääni sisällä uhkaa välttelemällä konflikteja, koska en kestä sitä.
Joudun tekemään paljon töitä tuon asian eteen, ja onneksi en työskentele yksin vaan työpari on mukana. Mutta kieltämättä olen oman huoneeni rauhassa miettinyt jo pari kertaa, että jaksanko olla töissä. On niin paljon vaikeita asioita itselle, enkä pysty vielä suojautumaan työroolin taakse niin hyvin.
Tällä nimenomaisella hetkellä tuntuu kuitenkin ihan hyvältä. Meni illan suunnitelmat hieman uusiksi, mikä veti mielen hetkeksi matalaksi, mutta ei tässä enää mitään hätää. Olen ottanut tavaksi miettiä surullisina hetkinä sitä mikä elämässäni on hyvin, ja niitä asioita löytyy paljon. Sitten yritän ajatella, että tästä on todella turvallista jatkaa eteenpäin - lähtökohdat ovat hyvät ja ne suurimmat uhat tulevat omasta päästä, ei ulkopuolisesta maailmasta. Tällä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti