Nyt on ihan helvetin aiheellista kysyä, että mitä oikein tapahtui. Olin valmistanut hyvät ruoat tälle päivälle, söin aamupalan ja lounaan ja välipalan ja vielä toisen pääruoan. Työpäivä oli pitkä, tapahtumarikas mutta myös tyydyttävä. Sitten kaupan kautta kotiin ja naamaan suklaata lähes koko levyllinen, juustoa sekä sipsejä (eilisiä). Se oli joku tunne, josta en saanut kiinni. Joku pinttynyt tapa, joka halusi mennä valkkaamaan mässytysherkkuja kaupasta. Istuin bussissa, ja mietin. Laitoin kaiken niin pieniin osiin kuin kykenin ja mietin miten päivä ja jopa viikonloppu on mennyt. Onko vika ruoassa (määrässä, laadussa, yksipuolisuudessa...) vai tuliko yllyke jostain päivän aikana tapahtuneesta. Päädyin tulkitsemaan tilanteen niin, että halusin samaan aikaan sekä palkita että rauhoittaa itseäni. Olen tehnyt aiemmin sellaisia päätelmiä, että pyrin joko lohduttamaan tai palkitsemaan itseäni, mutta tänään ymmärsin, että myös hämilläni tai levottomana turvaudun ruokaan. Minulla oli edelleen hieman kierroksia työpäivästä ja kaikesta mitä tiesin joutuvani vielä tekemään, että päätin hankkia hiilarihumalan. Olisi ollut omituista jättää tässä tilanteessa mässyt kauppaan. Olotila saneli sen, mikä paljasti ehdollistumisen; tähän tunteeseen kuuluu syöminen vaikka ei olisi nälkä eikä mikään osa huuda sokeria.
Tiedostan vallan hyvin, että tästä ei pääse irti kuin opettelemalla uusia tapoja toimia. Taistella sitä omaa "käsikirjoitusta" vastaan. Minä pystyn rauhoittumaan muutenkin kuin ruoan avulla. Se vain on jotenkin luonteva tapa... Mihinhän oraalivaiheeseen sitä on juuttunut.. kunpa tietäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti