Minun mörköni

Olen jännittänyt yhtä työjuttua jo varmaan kaksi kuukautta. Olen tiennyt ennalta varsin vähän koko tästä tapauksesta, käytännössä vain muutaman avainsanan. Ne sanat ovat kuitenkin riittäneet triggeröimään minussa sitä tietynlaista ahdistusta ja pelkoa. Siis vaikka tiedän periaatteessa, että vasta tavattuani nämä ihmiset voin tietää millainen tapaus on kyseessä. Mutta tietyt termit ovat saaneet minut suunniltani, ylikierroksille, vatvomaan asiaa kotonakin ja jopa unissani. Minun mörköni on herännyt, mutta se ei ole muisto kenestäkään ihmisestä tai mistään tapahtumasta, se ei ole selkeä muisto yhtään mistään... Eikä mörköni edes liity suoranaisesti tämän työasian teemoihin, muuten kuin että yhteisenä nimittäjänä on perheensisäiset ongelmat ja aikuisten valta lapsiin. Minun mörköni on sellainen josta pahuus huokuu näkymättömästi ja hiljaa, pieninä enteinä jostain kamalasta mitä voi tapahtua. Luulen sen muodostuneen omista peloistani ja kauhusekaisista odotuksistani.

Olen ollut kauhuissani lapsena. Omat vanhempani, erityisesti isä, ovat tuoneet sen kauhun kotiimme. Helvetin ja kadotuksen pelon, enkä ole päässyt sitä karkuun koskaan. Olen ymmärtänyt jollain tavalla kuinka missään ei ole ollut apua minulle, koska vanhemmat ovat rakentaneet vahvat kalterit minun ympärilleni uskottelemalla, että oma äiti ja isä ovat aina parhaita vanhempia omille lapsilleen. Olen ollut loukussa, ja siksi kai reagoinkin kyseiseen asiakastilanteeseen niin voimakkaasti, koska ne loukussaolemisen fiilikset heräsivät eloon.

Mörkö on varmaan hyvä sana sille tietylle tunteelle. En osaa sitä tyhjentävästi edes avata. Mörkö on ainakin sitä pahaenteistä pelkoa ja ahdistusta, jossa pelkään jotain näkymätöntä vihollista. Ehkä näkymätön vihollinen on ollut se ristiriita, mikä on ollut suhteessa vanhempiini. Kun samat ihmiset ovat aineellisen hyvinvoinnin ja turvan lähteitä, mutta henkisesti altistavat pohjattomalle kauhulle.

Tuntuu huojentavalta kokea aika vahvasti, että asia on näin.