Kun tiikeri herää

Traumapsykologian eräs merkkiteos on Peter A. Levinen Kun tiikeri herää - Trauma ja toipuminen. En ole päässyt kirjassa vielä kunnolla eteenpäin, kunhan selaisin bussissa. En tiedä miten suhtaudun tällä hetkellä näihin opuksiin, tuntuu että olen jauhanut varmaan jo tarpeeksi kaikkia mahdollisia teoreettisia viitekehyksiä omista ongelmistani ja vähän muidenkin. (En nyt läheskään kaikkia, olisi kiva palata vielä lukemaan lisää logoterapiasta. Ehkä kesällä, jos on aikaa.)

Voisi siis vaihteen vuoksi keskittyä tuntemiseen, ei analysointiin ja järkeistämiseen. Voisi elää hetkessä, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Mutta missä menevät niiden rajat? Milloin elämässä on liika tunteita ja vain yhtä hetkeä? Jos eläisimme kaikki vain tiukasti tässä nimenomaisessa päivässä ja tunnissa kiinni, olisi maailmamme tuhon partaalla vielä nopeammin kuin nyt. Toimisimmeko alkukantaisesti, tyydyttäen vain tämän hetken tarpeet, välittämättä siitä että siten meillä ei ehkä ole turvaa huomiselle saati sitten myöhemmin tai tuleville sukupolville. 

Joissain asioissa olisi hyvä pystyä elämään hetkessä, joissain ei. Esimerkiksi rahankäyttöä olisi erittäin hyvä hallita ja suunnitella, kuten myös syömistä. Siinä perusasioita, joilla pääsee pitkälle. Välillä pitäisi kuitenkin sallia itselleen jotain erityistä ja arjesta poikkeavaa, mutta siitä ei tule mitään jos jokainen päivä on rahankäytönjuhlaa - ei opiskelijan budjetilla syödä joka päivä ulkona. Juhlaa voi toki tehdä myös pienillä asioilla, lukemalla jotain uutta kirjaa, puhumalla vieraiden ihmisten kanssa tai miettiä sellaisia näkökulmia joita ei ole ennen ajatellut. Voi leikkiä roolileikkiä oman pään sisällä, yrittää vaikka asettua jonkun toisen ihmisen asemaan ja miettiä miten tämä ajattelisi. No, en tiedä olisiko se juhlaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta erikoista se olisikin. Eikö jokainen päivä voisi olla jollain pienellä tapaa erikoinen.

Olen kateellinen. Tiedostan sen tunteen harvoin, vaikka olen sitä varmasti todella usein. Nyt olen huomannut kadehtivani kavereitani, joille jokainen päivä on kuin tarina tai seikkailu. Joku saattaa kertoa hassusti omasta päivästään vaikka olisi vain istunut kotonaan kirjoittamassa esseetä. Nämä ihmiset elävät jollain tapaa täysillä, jokaisena päivänä voi tapahtua jotain erikoislaatuista. Se voi olla vaikka absurdi keskustelu ventovieraan kanssa. 

Minun päiväni tarina. Sitä ei ole. Olen ollut tänään ajatuksissani jälleen jossain muualla, en ole havainnoinut tätä hetkeä. Olen lukenut tähän saakka tenttiin -kello on jotain puoli 3- ja kait sinne tenttimään pitäisi parin päivän päästä mennä. Luovutan. Tätäkö on minun hetkessä elämiseni, ajattelen että en jaksa lukea siihen torstain tenttiin joten siirrän sen ensi viikkoon. Ja kun tulee ensi viikko niin tiedän miten käy.

Inhoan kaksijakoista persoonaani, se on tullut taas pinnalle. Minussa on hyvä ja paha, niin yksinkertaisesti niitä persoonan puolia nimitin teininä. Ehkä mustavalkoinen, me-muut- jaottelu asettui myös omaan päähäni, sillä pahuus täytyi pitää kaukana. Minä luhistuin sen taakan alla, minun piti olla täydellinen ja jos jokin ilkeä ajatus tuli mieleen, olin täysin paha. Se oli äärimmäisen satuttavaa ja kuluttavaa sahata ääripäiden välillä. En vain pystynyt rakentamaan eheää, tasapainoista ja eri puolia integroivaa persoonaa. Kiitos äiti, kiitos isä. Parhaaksi katsomanne asia toi vain tuskaa, ei usko ketään pelasta. 

Pohdin tässä, että alkaisinko katsoa elokuvaa vai laittaisinko nukkumaan. Nukuttaisi, mutta en tahdo mennä vuoteeseen, en tiedä onko tämä jonkun sairastumisen ensioire (masennuksen, skitsofrenian, kaksisuuntaisen?) kun olisi halu valvoa yöllä. Ehkä on turvallisempi valvoa yöaikaan, hereillä ollessa voi tarkkailla ympäristöään ettei mikään pääse yllättämään - päivällä voi taas nukkua kun on valoisaa ja ihmiset hereillä mikä tekee olosta kuitenkin turvallisemman. Yössä on jotain pelottavaa. Pelottavaa on myös siinä, miten monen asian suhteen täytän skitsofrenian ennakko-/ensioireina pidettyjä piirteitä. Tämä asia oli mielessäni jo vuosia sitten, kun asiaa opintojen parissa opiskeltiin. Tajusin yhtäkkiä, että tuo luennonpitäjähän puhuu minusta, minun tunteistani, reaktioistani. Odotin seuraavat kaksi viikkoa psykoosin puhkeamista. Ehkä sairastun, ehkä en, olen tähän mennessä luullut tulevani hulluksi... ehkä jotain 100 kertaa, eikä todellisuudentaju ole vielä hämärtynyt, mutta koskaan ei tiedä. Ehkä kyseessä on ollut trauman aktivoituminen, ei skitsofrenia tai muukaan psykoottinen tila. Joillain ns. ihan normaaleilla ihmisilläkin voi laueta psykoosi kovasta stressistä johtuen, tosin ainahan taustalla on jokin haavoittava tekijä. 

Joo, eiköhän uni kutsu.