Lainasin pari kognitiivista uskontotiedettä käsittelevää kirjaa muutama viikko sitten. Lyhyesti ja kömpelösti tiivistäen ko. tutkimusala tutkii uskontoa ylikulttuurisena, ihmismielen rakenteista kumpuavana ilmiönä, hyödyntäen kognitiivisen psykologian, neurotieteen ja evoluutioteorian näkökulmia. Olen kyllä ollut ihan tyytyväinen tähän uuteen aluevaltaukseeni, joskin olen omakohtaisista kokemuksistani johtuen kiinnostunut aiheesta enemmän yksilön ja yhteisön näkökulmasta.
Luin sitten lääkärin B-lausunnon. Siellä seisoi diagnooseina F 33.1 ja F 60.3. Jotain sen suuntaista mitä kuvittelinkin. Siis toistuva masennus sekä epävakaa persoonallisuus. Kuulostaa niin pahalta :) Varsinkin tuon jälkimmäisen määritelmän sisään mahtuu niin monta erilaista hiihtäjää, että se mitä "rajatiloista" yleensä kuulee, ei tosiaan välttämättä pidä kaikkien kohdalla paikkaansa. Oireita on erilaisia, on sitä räjähdysaltista tyyppiä sekä "quiet borderline" tyyppiä. En itse koe tuota ainakaan vielä mitenkään leimana, se kokoaa vaan yhteen hankaluuteni ja ongelmani. Ja ehkä vielä tarkennettuna: oireet tulevat esiin äärimmäisessä stressissä ja pitkään jatkuuneessa ahdistavassa elämäntilanteessa, eli ihan arki ei jatkuvasti ole tuota. No minulle äärimmäinen stressi voi olla tietenkin jotain muuta kuin muiden ihmisten.. Sietokyvyssä on eroja.
Nyt kyllä löytyy motivaatiota taas terapiaan. Toisaalta tämä monen vuoden jahkailu ja tuskailu on ollut ehkä siinä mielessä minulle "siunaus", että olen pohtinyt paljon asioita itsekseni, havainnoinut ja oppinut näkemään omia ongelmiani. Haasteenani voi tietenkin olla se, että kuvioon tulee täysin uusi ihminen - terapeutti - jolla onkin sitten aivan omat näkemyksensä, jotka voivat tuntua "uhkaavan" minun käsityksiäni ja rakentamaani mielikuvaa (identiteettiä).
Näin viime yönä painajaisen, jossa riitelimme äitini kanssa. Hän sai hallitsemattoman raivo-/itkukohtauksen, jossa huusi minulle, että hän joutuu menemään terapiaan meidän (lasten) takia kun olemme niin vaikeita. Menetin malttini, ja huusin hänelle takaisin että eipäs vaan minä se tässä olen kärsinyt hänen toiminnastaan ja joutunut aloittamaan psykoterapiaan. Äiti tuntui "suistuvan raiteiltaan" totaalisesti: hän räyhäsin minulle etten minä voi tuommoiseen hakeutua, ei ole mitään syytä. Yritin piiloutua häneltä, mutta hän vain seurasi minua ja raivosi että mitä syytä sinulla on muka mennä terapiaan, häh, kerro! Siinäpä se uni olikin, ahdistava ja aika totuudenmukainen siinä mielessä, että lapsena minusta tuntui ettei minulla ollut omaa henkilökohtaista tilaa, vaan jos kerroin asioistani niin äitini röyhkeästi tunkeili kysymyksiensä kanssa liian lähelle. Intimiteetti hävisi, eikä suhteessamme tuntunut olevan tervettä läheisyyttä, jossa olisin voinut tukeutua häneen luottamuksellisesti. Enemmän pelkäsin sitä tunkeilua henkilökohtaisuuksiin (siis henkisellä tasolla :) ) ja sitä, että sen jälkeen en kuitenkaan saanut mitään lohdutusta ongelmiini vaan hän menetti mielenkiintonsa minuun. Päätin sitten vaieta ja vetäytyä itseeni.
Nyt väsyttää kyllä kovasti. Olen nukkunut päivän, ja huomenna pitäisi sitten tarttua asioihin. Teen pitkän listan, listaaminen auttaa minua suoriutumaan systemaattisemmin ja tehokkaammin arjesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti