Minä olen murehtijasielu. Turha sitä on vääntää miksikään muuksi, edes yrittää. Yksi puoli minusta on huoleton haihattelija, yksi puoli murehtii kaikkea ja kaikkia. Vaikka tiedän, että ainoa ratkaiseva hetki on nyt. Silti. Minulla on aivot, pystyn ajattelemaan menneisyyttä ja tulevaisuutta. Vaikka minulle miten joku hokisi että ei se hyödytä märehtiä ja murehtia. Sellaisia ihmisiä en halua elämääni, jotka eivät ymmärrä tunteiden merkitystä. Minä en voi työntää mieleni pimentoon asioita ja tunteita enää yhtään enempää. Minä olen surullinen, äärimmäisen surullinen pieni hahmo, joka haluaisi itkeä itkeä itkeä itkeä. Monia asioita, todella oikeasti menetettyjä asioita sekä niitä joita olisi voinut olla mutta ei ollut eikä tule.
Minun täytyy viimeinkin elää. Se ei välttämättä tarkoita hurjan paljon erilaisempaa ja repäisevämpää elämää kuin mitä nyt elän, se tarkoittaa että olisin oma itseni ilman häpeää ja syyllisyyttä. Sain tarpeeksi eksäni ymmärtämättömyydestä ja sitä tunteesta, että teen tai olen väärin kun suren. Hän voi etsiä ihmisen joka ei ole niin herkkä. Huomaan kokeneeni suurta ristiriitaa siitä, että minun "pitäisi" elää hetkessä ja huolettomana, mutta silloin en olisi kokonaan oma itseni koska minä pohdin asioita, en ole pelkästään hetkessäeläjä. Minä tarvitsen ajatusleikkini ja suruni. Tunteeni. Ja välillä ne vievät mustaan masennukseen, mutta minä olen sellainen. En onnellinen rakkauspakkaus koko ajan. Vitut heille jotka eivät sitä ymmärrä.
Pystyn samastumaan todella voimakkaasti kirjoittamaasi. Tämän tekstin ansiosta sanoitin omia tuntemuksiani tätä kirjoitusta sivuten omaan postaukseeni. Minäkin olen joutunut exäni rinnalla kokemaan sen, että en saa surra, koska olen silloin vääränlainen ja teen väärin. Todellakin vitut heistä, jotka eivät ymmärrä - minä olen tällainen, sekä-että, kokonaisuus.
VastaaPoistaKurjaa että tiedät saman, ei sitä tunnetta kellekään soisi. Itse häilyn usein siinä rajalla kun mietin paljonko on omaa tulkintaa ja minkä verran exä todella ei ymmärrä. Mutta lopulta merkitseekö muu kuin oma tunne? Jos minusta tuntuu pahalle, ja asiaa ei saada keskustelulla korjattua niin eiköhän ole molempien (myös exän) kannalta parempi paketoida homma. Ei ole mukavaa tuntea torjuntaa ja mitätöintiä, ei ole mukavaa tuntea torjuvansa toisen. Oman exäni kunniaksi sanottakoon, että hän on yrittänyt auttaa ja tukea, mutta hän olkoon sellainen kuin on, hän ei tehnyt sitä pahuuttaan ettei tavoittanut asioita samalla tavalla kuin minä. Minä en tehnyt pahuuttani sitä, että olen "liian" vaikea. Molempien rajat vain tulivat vastaan.
Poista