Tyhjää

On omituinen olo. Samaan aikaan  yritän ja pystynkin ymmärtämään itseäni paremmin kuin aikoihin, mutta silti tuska tuntuu kasvavan koko ajan. Se on jo kuin pieni vuori. 

Ymmärrän itseäni ja mennyttä minääni, ymmärrän kasvuympäristöni tietynlaista rajoittuneisuuutta tai ahdasmielisyyttä. Tai siis miten ne ovat vaikuttaneet minuun.

Koen vain kipua siitä että en ole kenellekään se tärkein. En saa jakaa näitä asioita ja kokemuksia. Yritän vakuuttaa itseäni siitä että tärkeintä on että minä hyväksyn itseni ja ymmärrän itseäni, mutta siinä on vähättelyn ja kieltämisen maku. Minä haluan enemmän. Ymmärrystä myös joltain toiselta. Rakkautta joka haluaa ymmärtää.

Minut ja sisareni on opetettu järki- ja kuuliaisuusrakkauteen. Sellaiseen missä puolisolla on välinearvo lastensaannin mahdollistajana. Puolisoa "rakastetaan" velvollisuudesta ja kuuliaisuudesta, ei sen vuoksi että hän olisi elämää suurempi rakkaus itsessään. Tätä asiaa on vaikea selittää. Tai käsittää. Minun on etsittävä oma tieni oman rakkauteni tunnistamiseksi ja löytämiseksi. Tätä teemaa olen pohdiskellut ehkä eniten viime aikoina