Ei pitäisi seurata mielihalujaan. Pitäisi taistella vastaan. Pitäisi mennä sängylle itkemään, eikä kauppaan ostamaan karkkia ja limsaa. En muista milloin olisin hakenut edellisen kerran kunnon koomamässyt kaupasta. Nyt makaan maha turvonneena sohvalla. Tiedän auringon nousevan taas huomenna ja voivani hankkiutua noista herkuista eroon, mutta nyt vituttaa. Menin myös laittamaan rahaa kirjaan, jota en todennäköisesti tarvitse sitten kuitenkaan. Ärsyttää.
Olo on aika toivoton ja näköalaton. Se ei olisi sitä jos en märehtisi menneessä. Jos vain nauttisin tästä illasta. Tätä vuorisorataa elämäni on, mutta ehkä alan hahmottaa sitä ja tottua siihen. Muistini ei vain pelaa niin hyvin että hahmottaisin millä syklillä tämä kulkee. Ehkä se menee hormonien mukaan, ehkä olen herkkä niiden muutoksille. Se on hyvin mahdollista, kuten sekin että reagoin unenpuutteeseen ja kofeiiniin ja alkoholiin voimakkaasti. Kehoni on sekaisin niistä. Ehkä se on aina ollut mutten ole laittanut sitä merkille. Tai vanhuus tekee tehtävänsä.
Olen huomannut nauttivani järjestyksestä (ei, vaan olen aina tiennyt nauttivani järjestyksestä), ja rutiineista. Järjestelmällisyydestä. Keskityn ehkä liikaakin yksityiskohtiin (töissä) ja järjestyksen pitämiseen kuin itse kokonaisuuteen ja tehtäviin. Niin, sellainen olen. Aloin järjestää talvi- ja kesävaatteita erilleen, koitan pyykätä ja viedä pois mitä en tarvitse. Sitten minua alkoi itkettää tämä homma. Itkuksi se muuttui sen vuoksi, että tällainen pohdiskelu siitä mitä vaatteita kannattaa nyt pitää esillä kertoo siitä, että huolehdin itsestäni. Pukeutuminen säänmukaisella tavalla on ollut minulle aina ongelma. Minulla on joko liikaa tai liian vähän vaatteita, ja sitten kärsin. Kärsin senkin vuoksi että pidän väreistä ja kauniista vaatteista mutten koskaan uskalla käyttää niitä. En tee hankintoja koska olen liian kriittinen. Itseäni ja vartaloani kohtaan sekä mietin liian laskelmoidusti onko joku vaate "hyvä" ostos, voiko sitä pukea minkä kaiken kanssa, ja enhän ole tyytyväinen painooni joten jos sitten kun olen laiha... ...
Huomaan suhtautumiseni olleen jonkinlaista itsensä laiminlyömistä. Ja nyt kun puntaroin vaatekasan äärellä miettimässä minkä paksuisia sukkahousuja tarvitsen tai tarviiko vielä hanskoja tai lämpimämpiä kenkiä, näen etten ole arvostanut itseäni ja kehoani niin että olisin suojannut sitä. Olen ollut välinpitämätön. Ja nyt itkettää kun tulen tietoiseksi asiasta, ja tunnen hämmennystä siitä että minä voin ja saan ja minun on pakko pitää itsestäni huolta, olen sen arvoinen.
Myös muut huomiot itsestäni, kehostani ja olemassaolostani hämmentävät. Minua itkettää kun tunnistan että minulla on nälkä tai kun huomaan syy-yhteyksiä asioiden välillä, erityisesti kehon ja mielen välillä. Helpottaa ja itkettää jos huomaan päänsäryn johtuvan liian vähäisestä vedenjuonnista tai huonosta työasennosta. Ihan mikä tahansa, muille ehkä normaali, itsetietoisuus ja -tarkkailu saa minut liikuttumaan. Teen havaintoja itsestäni. Kehostani. Mielestäni.
En osaa selittää asiaa muutoin kuin toteamalla että aiemmin olen pyrkinyt turruttamaan itseni, pitämään huomion jossain muussa. Kuten vatvomisessa mitä teen tänäänkin. Minun on ollut vaikea kääntää katse itseeni ja tuntemuksiini. Minä olen saattanut syödä miten sattuu, ja olen syönytkin. Syönyt kaverin seurana koska se on kivaa, vaikka olisin syönyt juuri itseni täyteen. Haluan kuulua joukkoon. Siksi teen kuten muutkin. Nyt huomaan saaneeni suurta nautintoa siitä kun olen pitänyt säännölliset ruokarytmit, havainnoinut miten se vaikuttaa kehoon ja mieleen. Toki näitä perselleen menneitä päiviä on, mutta pääsääntöisesti menee kivasti. Vituttaa edelleen tuo karkinahminta muttei niin paljon kun mietin asiaa laajemmassa mittakaavassa.
Minä saan olla olemassa. Se on hieno asia, sitä eivät kaikki tajua mitä sen ymmärtäminen ja kokeminen merkitsee sellaiselle joka ei ole "saanut" olla olemassa. Olen lukenut hirveällä sykkeellä Leaving the fold- nimistä kirjaa, jossa puhutaan epäterveen hengellisyyden vaikutuksista ihmismieleen ja lapsiin. Kerrankin joku puhuu minun kieltäni, ymmärtää mitä olen kokenut. Sen kirjan avulla moni asia on saanut perspektiiviä, ja koen olevani "normaali" siihen suhteutettuna mitä olen kokenut, millaisen lapsuuden olen elänyt. Olen maailman silmissä ehkä epänormaali, mutta minä olen kääntänyt asian toisin päin; on ollut nimenomaan normaalia että olen käyttänyt tiettyjä selviytymisstrategioita lapsuudessani, on normaalia reagoida näin kun olosuhteet ovat olleet epänormaalit.
Ai, nyt on parempi mieli kuin vielä hetki sitten. Paitsi maha on vielä pahemmin turvoksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti