Minä, aikuisena

Tässähän tämä viikko pyörähti käyntiin. Ehkä itkeminen, vihan tunteen purkaminen ja kirjoittaminen ovat saaneet pahimmat pinnan alla kuplineet surut sulamaan. Hetkeksi. Ehkä myös rauhoittavilla on ollut osuutensa. Tällaista poikkoilua tunteeni ovat, enkä tiedä mikä merkitys on fysiologialla (hormoneilla, unella, ruoalla) ja mikä on ihan puhtaasti hulluutta. On niitä päiviä jolloin jumitun tiettyihin urautuneisiin ajatuksiin ja tunteisiin, tuntuu etten pääse niistä pois. 

Ehkä aggressio on yksi kaavojen rikkomisen keino. Olen ollut vihainen eksälleni ja alkanut nähdä asiat uudessa valossa. Minussa ei ole kaikki vika, ei todella ole. Minä kannan vastuun omista virheistäni, joita olen tehnyt, mutta ainakin pystyn elämässäni näkemään eri ihmisten "arvon" ja välittämään läheisistäni. Nyt lähinnä kysyn itseltäni, miksi olen "tuhlannut" aikaani sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole herkkiä kuten minä, jotka eivät näe maailmaa samoin? En saa yhteyttä jota kipeästi kaipaan. Se, ettei ole herkkä, ei ole ihmisen oma vika. Ei se ole vika, se on erilaisuutta. Ei huonompaa tai parempaa. Mutta silti olen onnellisempi tuntevana ja ailahtelevana, kuin mustavalkoisena ja jäykkänä ihmisenä, joka ei kykene käsittelemään erilaisia ihmissuhteita tai niiden merkityksiä ja sävyjä.

Tänään ei ole ollut itsekidutusmoodeja. Olen antanut itselleni luvan elää pääni sisäistä elämää, käydä dialogeja haluamieni ihmisten kanssa. Jos joku asia on jäänyt kesken, niin käyn keskustelua pääni sisässä. Ja se on vapauttavaa, koska oivallan siinä myös jotain itsestäni. Viimeksi tänään uskalsin sanoa ja myöntää itselleni että kaipaan isoisääni hurjan paljon. En usko kuolemanjälkeiseen elämään, en usko että isoisäni on jossain kuulemassa minua, mutta minun muistoissani hän on hyvin elävä eikä hän koskaan kuole niissä. Siksi voin sanoa hänelle ikävöiväni häntä.