Kurjuus

En ole jaksanut opiskella, enkä siivota, en myöskään pyykätä tai laittaa ruokaa. En ole jaksanut huolehtia itsestäni. Työ varmasti väsyttää, samoin helle, ja mielen keskeneräiset asiat. Tarvitsisin nyt kipeästi tiheämmin terapiaa, mutta varaa ei ole. Tuntuu niin paskamaiselta ja epäreilulta, että joudun opiskelemaan jotta valmistuisin joskus ja töitä elääkseni ja terapiaa löytääkseni itseni ja tasapainon - kaikkea tätä samaan aikaan!

Itkin tänään sitä epäoikeudenmukaisuutta, ja olisin halunnut että terapeutti olisi ollut kuulemassa. Vierelläni oli lapsuuden pelot, yksinäisyys, ulkopuolisuus. Todellisina tunteina, ei päällehyökyvinä ja vallanottavina, mutta aitoina ja sopivan välimatkan päässä tuntuvina. Dissosiaatio tuli väliin, mikä on hyvä. Minä olen joutunut omistamaan lapsuuteni muille ihmisille, opetellut uhrautumaan ja pitämään itseäni mitättömänä. Minä itkin sitä, että minä en ole koskaan saanut olla vapaa ja huoleton, vaan hartioitani ovat painaneet raskaat murheet. Kun katson muita ikäisiäni, he hankkivat lapsia, he haluavat sitoutua ja kantaa vastuuta pienokaisista. Minua ajatus oksettaa ja raivostuttaa: minunko pitäisi aina vaan edelleen huolehtia muista, asettaa muiden tarpeet omieni edelle, milloin joku välittää ja kantaa vastuuta minusta? Tunnen olevani osaksi edelleen menneisyydessä, koska joudun korjaamaan sen jälkiä nykyhetkessä. Millaista elämäni olisikaan, jos olisin saanut olla tavallinen lapsi tavallisessa tasapainoisessa ja järkevässä perheessä? Jossa vanhemmat olisivat rakastaneet toisiaan, ehkä olleet yhdessä, vaikka jossain kohtaa olisivat toki saattaneet erotakin, mutta kypsällä ja vastuutakantavalla tavalla, vanhempani olisivat ymmärtäneet millaisia henkisiä ja sosiaalisia kehitystehtäviä lapsien ja nuorien tulee saada ratkaista, miten heitä tulee kannustaa tulemaan siksi miksi haluavat tulla, ja kohtaamaan elämää... ... Minä olisin uskaltanut ehkä aiemmin olla minä. Mutta, onneksi uskallan olla edes nyt, eikä kuolinvuotella, voihan sen niinkin ajatella.