Äidistä

Niinpä niin. Nyt jollain tapaa tuntuu todemmalta se, miten äkkipikainen ja tunneongelmainen äitini on ollut. Hän saattoi nostattaa seinän eteeni milloin vain halusi, asiasta kuin asiasta, ja siitä ei ollut keskusteleminen. En siis puhu normaalista lapselle rajojen laittamisesta, vaan kyseessä oli torjunta ja hylkääminen. Hän ei koskaan perustellut eikä kuunnellut perusteluja kun mielivaltaisesti sille päälle sattui. Hän kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan vain hyvin rajallisesti. Lapset olivat pieniä aikuisia, ja normaalit kehitysvaiheet ja -tehtävät oli kielletty. Kavereiden kanssa ei saanut mennä, diskoihin ei saanut mennä, seurustelusta ei puhuttu halaistua sanaa. Meidän oletettiin olevan lapsuudenkodissa kiltisti kunnes täyttäisimme 18, ja lähtisimme elämään omaa elämäämme. Äiti ei ole ollut kiinnostunut tutustumaan minuun, minä vain olen ollut siinä fyysisesti, ja äiti on suorittanut äidin rooliaan. Mikään syvempi ei ole tullut kyseeseen. Puitteet ok, lapsille pari kivaa harrastusta, ja meidän olisi pitänyt itse huolehtia lopusta. En tiedä miten kuvailisin sitä tyhjyyden kokemusta, joka minulla lapsuudestani on. Suhde isääni oli läheisempi ja lämpimämi, isä sentään yritti luoda kontaktia minuun, kuunnella, lohduttaa, ymmärtää ja selittää. Äiti ei. Äitiä ei saanut vastustaa ja kyseenalaistaa. Hänellä oli kaikkivaltiaan oikeus tehdä mitä hän halusi. Vain koska hän oli äiti. Hän oli kiva, huumorintajuinen ja viihdyttävää seuraa kunhan menin hänen ehdoillaan. Vähäkään negatiiviset tunteet tai haasteet taholtani hän jyräsi raivoamalla, taantumalla itse samaan murrosikäisen tilaan missä minä olin. Raivoamista, tavaroiden paiskomista, valittamista, syyllistämistä... kaikkeen siihen suhtauduin dissosiaatiolla - ensin sydämessä läikähti ikävästi, sitten ei tuntunut enää miltään, ja menin huoneeseeni. 

Äidiltäni olen perinyt tyhjyyden. Hänellä ei ole yksinkertaisesti riittänyt ymmärrystä sille, miltä minusta on tuntunut, mitä minun mielessäni on ehkä tapahtunut. Eikä hän ole halunnut kysyä, mutta silti hän on muka kuitenkin aina jotenkin automaattisesti tiennyt kaiken minusta. Oma tunnesuhteeni äitiini kiteytyy ehkä parhaiten kuvailuun, että äiti on kiinnostunut minusta vain hyvin omaehtoisesti ja omista tunteistaan ohjautuen, epäsensitiivisesti ja minun rajojani kunnioittamatta. Äiti ei kykene empaattisesti tulkitsemaan viestejäni, vaan hänellä on oikeus yrittää tunkeutua minun yksityiselle alueelleni asioihin, joista hän ei ole koskaan kanssani puhunut. Ja aivan samalla tavoin hän saattaa yhtäkkiä menettää kiinnostuksensa, ja antaa merkkejä siitä että ottaa etäisyyttä. Todellista vuorovaikutusta ja yhteyttä välillemme ei rakennu.

Epäsensitiivinen, tunkeileva, omiin tarkoitukseperiinsä käyttävä ja hylkäävä ovat siis sanoja, joilla kuvaisin miten koen äitini olleen minua kohtaan. Äiti ei vain ole tehnyt mitään ulkopuolisen silmin suurta vääryyttä, ei ainakaan niiden viiteryhmien mukaan mihin me lapsuudessani kuuluimme: seurakunta, suku. Kiintymyssuhteen laatu ei ollut ilmeisesti merkityksellinen, vaan silloin riitti että lapsiaan ei hakkaa ja hauku. Sinne juontuu minuun syvälle juurtunut käsitykseni ettei minulla ole oikeutta valittaa ja olla traumatisoitunut. 

Se käsitys ja tuntemus on niin vahva, että pidän niitä hetkittäin totuutena. Että minä en ole traumatisoitunut (koska enhän minä tunne mitään, minä vain märehdin näitä ja syyttelen vanhempiani). Minuun on upotettu niin syvälle se omien tunteiden mitätöiminen ja kyseenalaistaminen, että en pysty ilman terapeuttia niitä erottamaan.