Työkaveri puhui siitä kuinka vanhemman tulee päästää irti lapsestaan, antaa mennä ja hellittää kontrolli. Vanhempi ei muuta voi, ja aina on riski, että lapselle käy jotain pahaa. Teki mieli kirkua ja heitellä tavaroita. En olisi halunnut ottaa vastaan tuota lausetta nyt. Toisaalta, se myös eheytti. Sain vahvistusta sille, että ongelma on ollut minun isälläni, ei minulla, olen vain saanut paskat ja kyvyttömät vanhemmat. Olen kurkkuani myöten täynnä isän lepertelyä siitä, miten hän meitä rakastaa ja miten hän haluaa meille vain parasta, ja tahtoo suojella koska sehän on vain luonnollista ja osoittaa sen miten hän välittää. Isä syyllisti ja syyllistää meitä erillistymisestä ja omasta elämästä.
Tiedän kiertäväni kehää ja jauhvavani samaa asiaa, mutta näin minun on tehtävä. Minä en tiedä olenko vain päästäni umpihullu ja se paljon puhuttu "vaikea lapsi" niin kuin minun on annettu lapsuuteni ymmärtää - ehkä sukulaiset olivat oikeassa, minussa on joku ongelma, olen hankala ja luonnevikainen ja minun pitäisi vain lopettaa valittaminen ja unohtaa kaikki. Ehkä he ovat oikeassa. Minä itse aiheutan itselleni ongelmia ajattelemalla ja pyörimällä niissä, vaikka mitään todellisia ongelmia ei ole. Niin. Ehkä. En tiedä enää mikä on totta ja mikä ei. Missä menee kohtuus ja missä menee rajat. Minun ja muiden.
Jauha vaan. Se on sun blogis, olemassa sitä varten että kirjoitat siitä mistä tarvitsee kirjoittaa.
VastaaPoistaSitäpaitsi vaihtamalla sanan "isä" tilalle "äiti" ja olettaen että olisin kuullut myös tuon lauseen jossain, olisin voinut tuon ensimmäisen kappaleen kirjoittaa itsekin. Sanasta sanaan. Äidillä on niiiin ikävä ja olen hänen elämänsä valo, kamalaa kun en mene käymään, juuuuups...
Itsekin kauan painin sen kanssa että onkohan se ja muut oikeassa minun suhteeni, että minä olen se sairas ja kummallinen. No, kyllähän tuollaisen kasvatuksen alla väkistenkin kieroon kasvaa. Mutta pointti on se että kasvoin kieroon toisin kuin he luulevat ja ihan eri syistä. Päivittelevät siellä varmaan vieläkin keskenään että kenenkähän pillin mukaan minä kulloinkin tanssin, eivät hyväksy vieläkään että saatan tuottaa itsenäisenkin ajatuksen ja pystyä joskus johonkin ihan omin voimin.
Mutta siitä jauhan taas omassa blogissani. Hei jaksamisia!!
Joku muna-kana-ongelma tässä selkeästi on. Itselleni herää kysymys, ajattelevatko lapsuuteni aikuiset (lähinnä äitini ja hänen puoleinen sukunsa) että minulla vain on ollut syntyjään vaativa luonne, jota minun olisi pitänyt oppia hillitsemään itsestään. Eli synnyin vaikeana? Väkisinkin sitä ajattelee, etteivät he itse koskaan nähneet että tuo niin sanottu vaikeus saattoi hyvinkin olla vuorovaikutuksen tulosta ja heidän huonoja vanhemmuus- ja tunne-elämätaitojaan. Ja niihin kun lapsi reagoi, häntä rangaistaan ja torutaan hankalaksi.
PoistaKiitos, samoin jaksamisia sinne omien asioidesi käsittelyyn!