Yhtäkkiä minulla jysähti tajuntaan järjetön häpeä itsestä. Se iski lähes välittömästi äskeisen postauksen jälkeen, ehkäpä siksi että mietin omaa kelpaamattomuuden tunnetta. Jostain syvältä se kaivautui taas esiin, luin vanhoja koulutehtäviäni ja kirjoituksiani mistä seurasi valtaisi häpeä siitä millainen tyhmä, laiska, naiivi, taitamaton ja lapsellinen olen ollut. En ole osannut kirjoittaa mitään, en osaa tuoda ajatuksiani esille. Jälkikäteen se paljastuu miten huono olenkaan. Ja nyt kaikki ne tekstit ja tuotokset ovat joidenkin ihmisten saatavilla! Häpeän itsessäni kaikkea.
Olen joskus lukenut kirjan nimeltä Häpeähäkki. Mielestäni termi on oivallinen kuvaamaan tätä tunnetta; on oman häpeänsä vanki. Sitä ei pääse pakenemaan mitenkään. Terapeutti on välillä kysynyt, että häpeänkö itseäni. Se on ollut yksi niistä harvoista kysymyksistä joihin olen pystynyt vastaamaan empimättä: kyllä ja paljon, niin kauan kuin muistan. En tiedä miksi terapeuttini ei kuitenkaan lähde selvittämään tuota asiaa, minä en itse jaksa ja osaa ohjata itseäni! Toivoisin hänen kahden vuoden terapian jälkeen tuntevan minua sen verran, että hän tietäisi minun olevan kykenemätön kertomaan mitään oma-aloitteisesti - en ole sen arvoinen, että voisin puhua omista tunteistani ja kokemuksistani. Hänen tulisi kysyä, minun olisi helppo vastata.
Minua nukuttaa ja tiedän, että pitäisi mennä nukkumaan. Mutta joku tunne sanoo, että ei; valvo. Pysy hereillä, niin ei tarvitse tuntea sitä aamuista lamaannusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti