Kun istun koneen ääreen, ja tarkoitus on saada aikaiseksi tekstiä, iskee ajatuslama. Nyt päätin toteuttaa viikonloppuna seuraavan idean: haen viinipullon kaupasta ja kirjoitan kaikki rästissä olevat koulujutut pois alta. Alkoholi rentouttaa ja se jos mikä on tärkeintä minulle, jos meinaan saada itsesensuurin hetkeksi löystymään. Nyt en saa aikaiseksi mitään, kirjoittelen vain tänne. Miksi on niin vaikea antaa ajatuksen lentää sosiaalipsykologian luentopäiväkirjan aiheissa, vaikka luennot ovat mielenkiintoisia? En osaa sanoa, ehkä se on sitä ahdistusta ja kapinaa.
Haluaisin todellakin palata ajassa taaksepäin, aloittaa vaikka yliopisto-opinnot alusta. Saisin niistä nyt paljon enemmän irti. En vain ymmärrä miksi olen jo silloin parikymppisenä tuntenut oloni niin uupuneeksi ja vanhaksi - nyt kun katson uusia opiskelijoita, monet ovat niin nuoria ja lapsellisia. Minä olen saman ikäisenä tuntenut kuin minut olisi sullottu tiimalasiin ja minä valuisin kohti pohjaa pystymättä tekemään mitään. Olen käynyt luennoilla ja kursseilla, mutta en ole pystynyt rauhottumaan ja asettumaan aloilleni tuolloin - on ollut hyvin levoton sisäisesti ja pelännyt... kuin aika loppuisi. Miksi ja mihin se olisi muka loppunut? En tiedä.
Nyt kai olisi elämässä joku tsäänssi alkaa tekeen jotain itselle merkityksellistä. En vain uskalla, ihan vielä. Mutta minä todella voisin tehdä tästä elämästä oman elämäni, en kenenkään muun. Jos vain voisin elää oman pääni sisällä, nähdä elämä omasta perspektiivistäni ja kehostani käsin. Tässä minä lötkötän sohvalla läppäri sylissä ja TV auki ja luulisi sen olevan ainoa missä ajatukseni ovat, mutta ajatukseni ovat muualla - niitä on jakaantuneena omiin ylioppilasjuhliini, ensimmäiseen kesään ensimmmäisen poikaystävän kanssa ja suhteesta eroamiseen -- Niin, miksi muuten itse asiassa mietin ensimmäistä poikaystävääni? Hän nousee ajatuksissani aina välillä esiin, en tiedä miksi en osaa kuopata sitä suhdetta kokonaan. Olisiko se suhde järkyttänyt henkistä tasapainoani sen verran, että se tuo nytkin mieleen jotain ikäviä muistoja jostain kauempaa...
En tiedä, en jaksa miettiä. Itsensä muuttaminen on vaikeaa, kuten Matti ja Susannakin ovat huomanneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti