Minut "jätettiin" taas. En pääse nyt yhtään jyvälle siitä, että mitä tunnen. Itkin koko illan siihen saakka kunnes otin rauhoittavia pari kappaletta. Nyt on edelleen sellainen pieni pölly päässä, on tosi hiljainen olo. Ei kankea tai hidas, mutta ehkä turta. En tiedä tapahtuiko tuo eilinen todella. Kyllä se tapahtui, muistan keskustelun, mutta tunteisiin en pääse käsiksi. Tiedän, että itkin, mutta en tiedä mitä ne tunteet olivat. Surua? Kaipausta? Luopumisen tuskaa? Pelkoa? Ehkä kaikkia.
Mietin, että onko hyvä ottaa rauhoittavia, koska silloin minua alkaa vain väsyttää, suorastaan unettaa ja tunteet salpautuvat. En tiedä mitä mieleni oikeasti haluaisi sanoa. Ajattelin asiaa todella tuosta näkökulmasta hetken, mutta sitten jotenkin vain koin, että en kestä sitä mustaa aukkoa joka ennen tunteiden tulemista on. Tavallaan olen jotenkin tyhjä, kehoni reagoi (tässä tapauksessa itkemällä), mutta mitää psyykkista tunnetta en tavoita. Tiedän vain, että minusta tuntuu pahalta. Se on yksi möykky. Sitten on se epävarmuus, että iskeekö joku tunne yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta - en tiedä onko se vaikeampi kestää kuin se että ei tiedä tuleeko se. Ehkä sama tunne oli lapsuudessa, kun tunsi sen pelottavan ilmapiirin - "kohta tapahtuu jotain pahaa", vaikka koskaan ei tapahtunut.
Minä pystyn kannattelemaan itseäni. Se tunnetila mihin pystyn virittäytymään on valtava syyllisyys. Se tuntuu viiltävänä tunteena jossain pallean kohdalla, ja haluaisin taipua kaksinkerroin ja hakata päätäni seinään, jotta kamalta ajatukset loppuisivat. Silti pystyn kannattelemaan itseäni. Se on uutta ja merkittävää.
Rakastaminen ei ole elämän vaikein asia ja tehtävä. Vaikeinta on antaa anteeksi itselleen, että on tehnyt väärin rakastamaansa ihmistä kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti