Kohta

Tieto lisää tuskaa. Ei aluksi, mutta jossain vaiheessa. Minulle tuskaa aiheuttaa se, että tiedän nyt miten olen kadottanut monta vuotta yksinäisyyteen ja suruun. Ulkoisella ei ole silloin paljoa väliä, jos on sisältä ihan hajalla. Yritän kysellä itseltäni miksi masennuin ja miksi edelleen hajoilen? Miksi olin masentunut yläasteella sekä sitten taas kun pääsin muuttamaan omaan kotiin, elämään omaa elämää? Ehkä jos oikein laskeskelen, niin luulisin täyttäneeni masennuksen diagnostiset kriteerit siitä lähtien kun muutin pois vanhempien luota, eli monta monta vuotta. Ja niin.. on hyvä huomata ja ymmärtää, että masennus ei aina näy ulkopuolisille. Äitinikin on kärsinyt masennuksesta, mutta kukaan ei sitä huomannut. 

En tiedä olenko sitten todella älykäs vai muuten vain taitava, kun huijaan terapeuttianikin. Hänen pitäisi olla koulutettu ja kokenut ammattilainen. Kuitenkin tuntuu, että hän ei saa kiinni siitä mikä ongelmani on. Toisaalta kyse on varmasti siitäkin, että ei hän tunne minua vielä niin hyvin. Olen kehittänyt niin vakuuttavat tavat esittää normaalia ja piilottaa sen mitä tunnen. Vihaa en pysty kyllä hyvin kontrolloimaan.

Ehkä minun on vain paras olla yksin ja hiljaa. Se on oma kokemuksni itsestäni, elämästäni, joten miksi en muuttaisi myös ulkoisen vastaamaan sisäistä. Nautin ihmisten seurasta, rakastan läheisiäni niin että sattuu, olen valtavan huolissani heistä, haluan pitää kiinni. Erot ovat kauheita, kun joutuu lähtemään jonkun ihmisen luota. Koskaan ei voi olla varma jos se on vaikka viimeinen kerta kun näkee hänet. En osaa pitää kurissa näitä mielikuvia; rakastamiseni on synkkää ja ajattelen milloin rakkaani kuolevat, milloin jotain pahaa tapahtuu. Jossain vaiheessa pelot telkesivät minut henkiseen vankilaan, jossa vain itkin ja itkin että minulle kaikki rakas otetaan pois. Ehkä myös lapsuuttani ja nuoruuttani voisin kuvata niin, että muistan siitä vain äärettömän pahan olon, ahdistuksen. Kuin olisi koko ajan seissyt veitsenterällä, ja kohta  jotain pahaa tapahtuu. 

Saan terapiakäynnistä hetkellisesti aina voimaa jaksaa. Tänään on tuntunut hyvältä, aivan kuin olisin saanut luvan vain olla ja tehdä minulle hyviä asioita. Ei terapeuttini sitä ymmärrä, että minulle itsestä huolta pitäminen - tai itselleen hyvän salliminen - on syntiä, itsekästä. Niin kuin se varmasti onkin. Siinä mielessä, että jo pelkästään se että voin miettiä tällaista on etuoikeus. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan läskeiksi syöttämät ja paijaamat keskinkertaisuudet hakevat kokemuksia ja maailmankuvan avartamista toisaalta, rakentavat omaa pientä ameban paskan kokoista elämäänsä. Ja silti se on heille "kaikki" tai "kaikkeus". Minulla ei ole sitä "kaikkea", näen maailman jostain muusta kuin omasta perspektiivistäni. Olen jossain "yläpuolella", näen itseni kuin myös muut ihmiset. 

Älykäs ihminen masentuu, koska tajuaa että missään ei ole mitään järkeä. 

Ai niin, ja tuo eilen postaamani laulu. Naiselle kirjoitettu, mutta käytän sitä häikäilemättä hyväkseni omissa mielikuvissani. En ole sitä koskaan kuullut enkä haluakaan, koska minulla on siihen oma melodiani. Se on omistettu ensimmäisen poikaystäväni jälkeensä jättämälle muistolle ja tyhjälle ololle. Nyt ei enää koske eikä särje, seitsemän vuoden jälkeen. Mutta pitäähän sitä haikeutta olla, koska jotain se suhde teki peruuttamattomasti. Ehkä pisti vielä perusteellisemmin hajalle ja hulluksi. Onneksi vuosien varrella on tullut elämään sisältöä ja uusia asioita. ja nyt tunnen lämpöä ja ymmärrystä sitä ihmistä kohtaan joka olin silloin. Se joka jäi ja unohtui häneltä, elämäni tärkeimmältä tuntuvalta ihmiseltä. Täytyy tunnustaa, että olin harhainen, kovasti ainakin halusin. Ei vain jaksa herätä aamuun yksin, vierellä ei ketään, kun tietää että jossain se ihminen herää samaan aikaan kainalossaan se toinen, jonka kanssa törkeästi petti minut. En ikinä anna anteeksi, mikä on ironista koska ei hän sitä pyytäisikään anteeksi. Hän unohti helposti, tietämättä että minä kärsin vuosia siitä kaikesta.

Teen rauhan itseni kanssa. Tällä erää.