Pohdiskelin taas tänään miksi on niin vaikea olla rehellinen itselleen. Miksi on vaikea tutkia ja hyväksyä omia tunteitaan ja piirteitään? Olen joutunut miettimään monista asioista haluanko minä todella tätä vai onko se jonkun muun tahto.
Ehkä yksin oleminen tekee hyvää tällaiselle ihmiselle, jolla ei ole kovin vakaata käsitystä itsestään. Tai ainakin se "haavoittuu" herkästi ulkopuolisten kommenteista, eikä kestä hirveästi testaamista. Minut on aika helppo saada hämilleni. Viime aikoina ... ehkä tässä huhti-toukokuun tietämillä ... olo on kuitenkin tuntunut taas varmemmalta. Olen uskaltanut alkaa pohtia mikä on muille näytettävää pintaa ja mitä oikeasti olen. Joskus on tuntunut siltä, että ahdistusta ja pahaa oloa on tullut eniten siitä kun olen esittänyt roolia mutta sisimmässäni en ole kokenut sen olevan osa itseni. Yritin pitkään koiraporukoissa pyöriessäni vakuutella, että olen todellinen koiraihminen ja haluan hankkia monta koiraa. (Tämä nyt on taas ihan paska esimerkki, mutta aika tärkeä) Yritin "lunastaa" paikan niissä piireissä, ja löytää tavan olla kerrankin samanlainen ja hyväksytty. Tämä ei ole ainoa esimerkki, mutta helpoiten kerrottavissa ja tunnustettavissa.
Kävelin yksi päivä vesisateessa kotiin, kun lenkkipolulla tuli vastaan minun ikäiseni nuori nainen kahden koiran kanssa. Toinen koirista sattui olemaan juurikin sitä omaa "unelmarotua", jonka olen jo pari vuotta halunnut hankkia. (Ja jollainen minulla voisi nyt olla.) Olinkin vielä alkutalvesta sitä mieltä, että sellainen otus tulee minulle kun olin eronnut poikaystävästä, joka ei pitänyt koirista. Mutta nyt kun olen yksin, ajatus ei olekaan niin ihana.
Olen aina ollut kateellinen sisaruksilleni. Ehkä ilman syytä. Olen vaatinut haluamaani, pitänyt aina puoleni ja usein ollut vahvatahtoisin sisaruslaumasta. Mutta koko lapsuuden tunsin, että mikään ei ole vain minua varten, minä en ikinä ole tärkein ja minun vuokseni ei tehdä mitä vain. Lapsen pitäisi saada tuntea niin ihan pienenä, että hän on maailmannapa. Sitten siltä pohjalta voi alkaa oppia huomioimaan muita ja olemaan aikuisen lailla terveen itsekäs. En saanut vanhemmilta sitä huomiota mitä tarvitsin, en saanut tuntea heidän olevan minua varten. Siispä olin "koukussa" lemmikkeihin, haalin niitä itselleni jotta joku olisi minun, vain minun. Halu saada jotain itselle oli rajaton; vaadin vanhemmiltani ihan mahdottomia ja testasin näin mitä he ovat valmiita antamaan. Ajattelin kait päässäni, että jos rakastatte minua teette näin, näytätte sen ostamalla minulle sitä ja tätä, koska ette muutoin näytä. Meillä ei näytetty lapsuudenkodissa tunteita suoraan, vaan enemmän isäkin hyvitteli karkeilla ja katteettomilla puheilla.
Mutta minä olen aina vain halunnut huomiota ja rakkautta; en avoimesti, mutta joskus kun tunteet ryöpsähtävät epätoivoisiksi niin sitten olen kyllä todella epätoivoinen! Kyse on ollut pitkälti miehistä elämässäni; heiltä haluaisin saada kiistatonta ihailua, ihan sama millainen olen. Saatanpa olla jollain tapaa myös tiedostamattoman tahallisesti inhottava, vastenmielinen ja kaikkea muuta, kun testaan jääkö tuo ihminen luokseni. Koska tiedän, että ei jää mutta haluan yrittää.
Ehkä yksin oleminen tekee hyvää tällaiselle ihmiselle, jolla ei ole kovin vakaata käsitystä itsestään. Tai ainakin se "haavoittuu" herkästi ulkopuolisten kommenteista, eikä kestä hirveästi testaamista. Minut on aika helppo saada hämilleni. Viime aikoina ... ehkä tässä huhti-toukokuun tietämillä ... olo on kuitenkin tuntunut taas varmemmalta. Olen uskaltanut alkaa pohtia mikä on muille näytettävää pintaa ja mitä oikeasti olen. Joskus on tuntunut siltä, että ahdistusta ja pahaa oloa on tullut eniten siitä kun olen esittänyt roolia mutta sisimmässäni en ole kokenut sen olevan osa itseni. Yritin pitkään koiraporukoissa pyöriessäni vakuutella, että olen todellinen koiraihminen ja haluan hankkia monta koiraa. (Tämä nyt on taas ihan paska esimerkki, mutta aika tärkeä) Yritin "lunastaa" paikan niissä piireissä, ja löytää tavan olla kerrankin samanlainen ja hyväksytty. Tämä ei ole ainoa esimerkki, mutta helpoiten kerrottavissa ja tunnustettavissa.
Kävelin yksi päivä vesisateessa kotiin, kun lenkkipolulla tuli vastaan minun ikäiseni nuori nainen kahden koiran kanssa. Toinen koirista sattui olemaan juurikin sitä omaa "unelmarotua", jonka olen jo pari vuotta halunnut hankkia. (Ja jollainen minulla voisi nyt olla.) Olinkin vielä alkutalvesta sitä mieltä, että sellainen otus tulee minulle kun olin eronnut poikaystävästä, joka ei pitänyt koirista. Mutta nyt kun olen yksin, ajatus ei olekaan niin ihana.
Olen aina ollut kateellinen sisaruksilleni. Ehkä ilman syytä. Olen vaatinut haluamaani, pitänyt aina puoleni ja usein ollut vahvatahtoisin sisaruslaumasta. Mutta koko lapsuuden tunsin, että mikään ei ole vain minua varten, minä en ikinä ole tärkein ja minun vuokseni ei tehdä mitä vain. Lapsen pitäisi saada tuntea niin ihan pienenä, että hän on maailmannapa. Sitten siltä pohjalta voi alkaa oppia huomioimaan muita ja olemaan aikuisen lailla terveen itsekäs. En saanut vanhemmilta sitä huomiota mitä tarvitsin, en saanut tuntea heidän olevan minua varten. Siispä olin "koukussa" lemmikkeihin, haalin niitä itselleni jotta joku olisi minun, vain minun. Halu saada jotain itselle oli rajaton; vaadin vanhemmiltani ihan mahdottomia ja testasin näin mitä he ovat valmiita antamaan. Ajattelin kait päässäni, että jos rakastatte minua teette näin, näytätte sen ostamalla minulle sitä ja tätä, koska ette muutoin näytä. Meillä ei näytetty lapsuudenkodissa tunteita suoraan, vaan enemmän isäkin hyvitteli karkeilla ja katteettomilla puheilla.
Mutta minä olen aina vain halunnut huomiota ja rakkautta; en avoimesti, mutta joskus kun tunteet ryöpsähtävät epätoivoisiksi niin sitten olen kyllä todella epätoivoinen! Kyse on ollut pitkälti miehistä elämässäni; heiltä haluaisin saada kiistatonta ihailua, ihan sama millainen olen. Saatanpa olla jollain tapaa myös tiedostamattoman tahallisesti inhottava, vastenmielinen ja kaikkea muuta, kun testaan jääkö tuo ihminen luokseni. Koska tiedän, että ei jää mutta haluan yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti