Televisiosta tulee jonkinlainen naisten emansipaatioelokuva. Väkivaltaisessa liitossa vuosia ollut nainen tulee miehelleen raskaaksi, ei uskalla jättää miestä mutta ei halua lastakaan. Itse asiassa nainen ei näe itseään äitinä ollenkaan, hän "kunnioittaa lasta", mutta ei halua olla äiti. Kunnes vauva syntyy ja naisen mieli muuttuu ja hän saa vauvaansa katsoessa rohkeutta ilmoittaa miehelleen, että suhde on ohi. Vauva on nyt hänen elämänsä rakkaus.
Noinko se käy? Nainen rakastaa piirakoiden leipomista (joka onkin leffan läpi "se" juttu), ja leipoo niitä keittiössään kanniskellen pientä tyttöä sylissään. Molemmilla on kauniit keltaiset mekot. Just. Näinhän se menee.
Minäkin haluan söpön pikku taaperon, jonka kanssa pitää samanlaisia keltaisia mekkoja. Tulipa vaan sellainen olo. Niin, tai siis, oikeastaan joku siinä idyllisessä kuvassa viehättää, mutta minun on helvetin vaikea kuvitella tuollaista omasta perspektiivistäni. Näen kaiken ulkopuolisen silmin. Enpä kai osaisi nauttia sellaisesta perhe-elämästä..
Edelleenkään en siis osaa oikein katsoa asioita ihan vain omasta näkökulmasta. Tämä ei ole ainoa esimerkki asiasta. Oikeastaan tämä ei ole ensinkään validi esimerkki yhtään mistään, koska voihan se olla etten sitten pohjimmiltaan haluakaan perheenlisäystä. Tuo vain on joku kulttuurin uskottelema juttu, josta tuntee huonommuutta ja pelkoa. Pelkoa siitä, että jää jostain tosi mahtavasta paitsi kun ei hanki lapsia.
Että tämmöistä. Terapeutti ehdotti, että terapia voidaan laittaa myös tauolle, jos en pysty siihen nyt panostamaan. Jää nähtäväksi tuo.
Ja meinasin tänään pimahtaa isälleni. Mielestäni olisi kohtuullista, että hän ei suoltaisi sitä perkeleen jeesussopaa minulle. Uskokoon miten haluaa, tehköön mitä haluaa, mutta minulle sitä ei tarvitse kertoa. Nyt hän halusi sanoa, että oli juuri rukoillut minulle onnistumista eräässä työasiassa ja kun sitten asia järjestyi hyvällä tavalla, niin se oli sitten sitä johdatusta ja piti vielä päästä sanomaan miten hän koko ajan luotti siihen että taivaan isä tietää mikä on parhaaksi ja järjestää asiat. Joo, vittu ei. Tällä ei ole mitään tekemistä minkään typerän rukouksen kanssa. Hänen itsesuggestointihetkensä eivät millään voineet laittaa liikkeelle sellaisia tapahtumasarjoja ja energiaa, joka olisi mahdollistanut minulle työt. Mutta tämä ei mene jakeluun isälleni. Jos hän vuoden jokaisena päivänä rukoilee samoja asioita niin totta kai sitä joskus natsaa tapahtumat. Mutta kun tämähän on niin tuttua tuolta vitun hihhulipiireistä; tehdään niin laveita ja yleismaailmallisia ja kaikkeen sopivia rukous "tilauksia", jotka sitten hienoisessa joukkohurmoksessa tulkitaan ihan yhtä laveasti. Se on aina vaan, että miten halua asiat itselleen selittää.
Olen miettinyt, että voinko kieltää häntä toivottamasta minulle "siunausta" ja kertomasta, että hän rukoilee puolestani tai "muistaa rukouksin". Se on mielestäni uskonnon ja hänen maailmankatsomuksensa tyrkyttämistä, tai minun tilaani tunkeutumista. Jollakin tapaa. Hän ei taatusti pitäisi siitä, jos minä alkaisin harjoittaa jotain uskontoa (siis liikaa hänen normeistaan poikkeavaa, kristitty pitää olla) ja toivottaa sen mukaisia toivotuksia. Ehkä alan toivottaa hänelle jonkun hindujumalan suojelusta, suoltaisin sitä joka keskustelun päätteeksi. Aina oikein paatoksella toteaisin, että kyllä minä hengessä tiesin että näin tulee käymään ja että näin ****** (tämä jumala) on tarkoittanut tapahtuvaksi. Kauankohan jatkaisi sitä omaa hölötystään. Ainakin hän pahastuisi siitä ikihyvikseen, koska kristinusko nyt vain on totuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti