Anteeksi että...

Parantuminen on eheyttävä kokemus, aivan sama minkälaisesta tai kokoisesta toipumisesta on kyse. Olen parantumassa masennuksesta ja yritän hyväksyä sen faktan, että en saa mennyttä takaisin. En lapsuutta, nuoruutta, en mitään tästä hetkestä taaksepäin. Vaikka menneisyyteen ei voi palata, siitä  voi silti saada jotain myös jälkikäteen, ja se on tieto ja viisaus. Ikävistäkin asioista voi oppia paljon, ja niistä olla hyötyä kunhan ensin jaksaa surra menetyksiään. Siitä en ole varma, että pystyykö ikävistä asioista itsessään löytämään jotain hyvää. Ehkä tiedän senkin joskus, kun tarpeeksi menee aikaa.

Olen tähän saakka uskonut, että aloin voida psyykkisesti paremmin jo toissavuoden syksynä, kun aloin käyttää mielialalääkitystä. Olen muistellut sitä aikaa, että mullahan rupes meneen paremmin, ei ollut ihan niin paskaa. Totuus taisi jälleen kerran olla hieman toinen, sillä jotenkin muistikuvat ja käsitykset ovat vääristyneet ja olin silloin edelleen psyykkisesti todella huonossa jamassa - tämän paljasti selailemani päiväkirja. Jotenkin sieluton ihminen on sen kirjoittanut, täysin elämänhaluton ja toivoton. Todennäköisesti olen saanut enemmän fyysistä energiaa ja pirteyttä tuolloin lääkityksellä, mutta henkisesti pääkoppa on ollut ihan yhtä poikki kuin aiemminkin. Mieli & keho kulkevat käsi kädessä, mutta joskus voi silti olla kropalla enemmän virtaa kuin mieli jaksaa, ja sen huomaa jälkikäteen kun fyysinen väsymys iskee uudelleen. Olen varmaan tuona aikana ollut kiinni vain yhdessä tekijässä, poikaystävässä. Kaikki tunteeni menivät masennukseen ja masennukselle, eikä hänelle jäänyt juuri mitään. Muuta kuin masentunut ja epävakaa, jaksamaton minä. Halusin pitää kiinni jostain jonka uskoin (toivoin) olevan hyvä, vakaa ja luotettava, koska ajattelin, että mitä jos menetän sellaisen kiinnityksen elämään... selviänkö enää siitä masennuksesta vaan jäänkö siihen loppuelämäkseni. Suhde masensi osaltaan lisää, yhteen sopimattomat persoonat (ainakin jossain mielessä) sekä arvostelluksi tuleminen - en osannut olla tarpeeksi hyvä ja viehättävä. Olisin halunnut edes joskus kuulla, että sinä olet minun, et saa ikinä katsoa ketään toista vaan haluan pitää sinut. Olen tullut siihen lopputulokseen, että toisen kiintymystä hakee lähes keinolla millä hyvänsä, myös negatiivisilla.

Nyt tilanne on taas ihan eri. En tiedä haluanko tällä hetkellä mitään vakaata ja tasaista vai kenties vaihtelua elämään. Olen tyytyväinen, mutta silti tulevaisuuden näkymät kaihertavat mielessä. Pitää totutella jälleen siihen, että uskaltaakin ja osaa miettiä tulevaisuutta ja toivoa siltä jotain. En ole varmasti helppo ihminen nytkään. Tuntuu, että entiseltäni olisi pitänyt pyytää anteeksi kun sairastin.... ja nykyiseltä taas sitä että paranen.