Kuka sinä minulle olet

Katsoin muutamia päiviä sitten 2003 ilmestyneen leffan Lost in Translation. Olin katsonut sen kai aiemminkin, ja muistelin sen olleen jotenkin pitkäveteinen ja tylsä. Elokuva sijoittuu Japaniin, jossa kaksi aivan eri ikäistä ja toisilleen tuntematonta ihmistä kohtaa hotellissa viettämiensä päivien aikana. Nuori parikymppinen Charlotte on kaupungissa miehensä työn vuoksi, itse hän on juuri valmistunut luettuaan filosofiaa yliopistossa. Bob on keski-ikäinen (?) perheellinen mies, joka on ammatiltaan näyttelijä - hän kuvaa mainoksia kaupungissa ja asettuu samaan hotelliin Charlotten ja tämän miehen kanssa. 

Elokuva pui näiden kahden, ulkoapäin katsoen, hyvin erilaisen ihmisen kehkeytyvää suhdetta. Kyse ei ole seksistä tai rakastumisesta vaikka tilaisuus puolisoiden pettämiseen olisi oivallinen - Charlotten mies lähtee usean päivän kuvausreissulle ja Bobin vaimo lapsineen on valtameren takana. Ehkä päähenkilöt eivät kuitenkaan ole erilaisia ihmisiä, he ovat erilaisista elämäntilanteista. Jotain samaa, pysähdyksissä olevaa heidän molempien elämässä ja kokemuksessa on. Charlotte ei tiedä mitä nyt tapahtuu, hän on uhrannut viime vuodet opiskelulle ja nyt kaikki on uutta. Bob ei tiedä mihin aika on mennyt, hänellä on vaimo joka faksaa keskellä yötä (Japanin aikaa) tietoja jostain talon sisustukseen liittyvistä jutuista, lapset ovat kasvaneet.

Bob kuvailee koskettavasti ja uskottavasti sen millaista on tulla vanhemmaksi. Onko elämä ohi, kun saa lapsia? On se siinä vanhassa, tutussa mielessä. Lapsi vaatii kaiken, se myös voi antaa kaiken. Elämän tarkoituksen. Mielestäni elokuvan yksi koskettavin kohtaus on se, kun Bob ja Charlotte makaavat vierekkäin sängyllä keskustellen näistä asioista. Ei ole tarvetta fyysiselle kontaktille, suhde ei ole sellainen. Kuitenkin heidän välillään on jokin intiimi tunnelma, yhteys. 

Viimeistään siinä vaiheessa padot murtuivat (minulla) kun leffa tuli loppukohtaukseen, jossa on Charlotten ja Bobin hyvästien aika. Pidin elokuvaa realistisena siinä mielessä, että siinä ei yritetty rakentaa päähenkilöiden välille mitään yhteistä tarinaa, vaan molemmat pysyivät itsenäisinä henkilöinä, jotka käsittelivät omia ajatuksiaan ja elämäänsä tämän lyhyen tuttavuuden ja suhteen avulla, sen kautta peilaten. He eivät yrittäneet hakea siitä yhteistä kokemusta, näin sen tulkitsin. He olivat kaksi, todellisuudessa ehkä hyvinkin erilaisia persoonia, siitä ei vain voinut saada selvää lyhyen tuttavuuden perusteella. Kyseessä tosiaan oli hetken kestävä kohtaaminen, teiden risteäminen.

Silti jäin miettimään pitkäksi aikaa kuinka jonkun ihmisen kohtaaminen voi olla hätkähdyttävä kokemus. Sen ei tarvitse välttämättä olla koko loppuelämää muuttava, arvot uusiksi pistävä tapaus, mutta siinä tietyssä hetkessä joku ihminen voi olla äärimmäisen merkityksellinen. Elämähän on koko ajan täynnä pieniä, lyhytkestoisia kohtaamisia. Jotkut ovat pitempiäkin, mutta eivät välttämättä yhtä intensiivisiä. Suhteen pituus ei välttämättä korreloi sen kanssa kuinka merkityksellinen se on. Joku voi huomata vuosien seurustelun jälkeen, että ei tämä ihminen ole ollut minulle se oikea ikinä, ja tietää jostain toisesta heti ensitapaamisella, että tässä on sitä "jotain". 

Suhteet ja kohtaamiset ovat monimutkaisia. Ulkopuolinen ei voi niitä arvottaa. Joku voisi pohtia sitäkin, että onko Bobin ja Charlotten tapaamiset, keskustelut ja hauskanpito baareissa puolisoiden pettämistä, siitäkin huolimatta että mitään muuta seksuaalista ei tapahdu kuin suudelma - eikä sekään mielestäni kuvastanut suoranaisesti seksuaalista tai romanttista tunnetta, ennemmin kiitollisuutta ja haikeutta siitä että on saanut tavata toisen. (En usko, että Charlotten mies olisi muuten vain tarinaan puskettu, vaan on nimenomaan olennaista että hän on naimisissa nuoresta iästään huolimatta.) Tämä on hyvä kysymys. Tämä kuulostaa ehkä turhan pateettiselta ja samaan aikaan romanttiselta, mutta voiko kahden ihmisen "sielun" kohtaaminen olla koskaan väärin? Fyysinen ja psyykkinen pettäminen siis toisen ihmisen seksuaalinen haluaminen on väärin - pidän sitä vääränä jos parisuhteessa niin on yhdessä määritelty - mutta onko se luvatonta että kokee jotain yhteyttä muun kuin puolisonsa kanssa?

Tapasin kerran ihmisen, josta tiesin noin 20 minuutin aikana, että hän on on yksi puuttuva pala elämääni. Tämän kuulostaa niin typerältä. Siinä hetkessä olin varma asiasta. Hetkeksi ihastuin, mutta tunne meni parissa kuukaudessa ohi. Olin vain niin mykistynyt siitä kuinka joku puhuu samaa kieltä kanssani. En ole sen jälkeen, siis useampaan vuoteen, kokenut vastaavaa. Sitä tunnetta, kun katsoimme toisiamme, ei ole kukaan muu saanut aikaan. Toisaalta, ei hänkään ole saanut aikaan sitä tunnetta mikä on tullut siitä kun olen tuijotellut poikaystäviäni silmiin. Heidän kanssaan suhde on ollut seksuaalinen, eikä aina ikävä kyllä yhtään "sielullinen". Sielut ovat olleet erilaisia, ne eivät vain ole löytäneet toisiaan. Tarkoitan tällä sitä, että kokemusmaailmat ovat olleet niin erilaisia, että se viimeinen yhteys on jäänyt syntymättä.

Niin, onko se pettämistä? En osaa vastata siihen kuitenkaan. Tähän saakka ainoastaan yksi eksä on ollut vetämättä hernettä nenuun siitä hyvästä, että olen pitänyt yhteyttä niihin miespuolisiin joiden olen kokenut olevan tärkeitä minulle. Virhearviointeja on tullut tehtyä kun ei ole tuntenut toista niin hyvin, että tietäisi minkä tämä kokee uhkaksi. Ehkä siksi onkin paras olla sitoutumatta, jotta saa kohdata elämänsä sellaisena kuin tahtoo.